Jos sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus toteutuu ja koko toimialan päätösvalta rahoineen siirtyy maakunnille, jää kuntien vastuulle edelleen kuntalaisten hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen. Suomennettuna puhutaan siis pitkälti varhaisesta puuttumisesta ja ennaltaehkäisystä. Siinä kunnat ovat paljon vartijoina: tähän tehtäväkenttään kuuluu muun muassa koko kansanterveyden ylläpito.

Viime kuukausina niin sanottu harrastustakuu ja harrastamisen hinta ovat puhuttaneet puolueita ja kuntavaaliehdokkaita. Harrastustakuulla tarkoitetaan siis sitä, että kunnat takaisivat jokaiselle nuorelle vähintään yhden mieluisan harrastuksen. Tarkoituksena on tarjota nuorille mielekästä tekemistä. Harrastaminen myös ehkäisee syrjäytymistä sekä vahvistaa tervettä ja liikunnallista elämää. Idean taustalla oleva ajatus on jalo, mutta kuntapäättäjän näkökulmasta asiaa joudutaan pohtimaan myös tasapuolisuuden näkökulmasta. Kuinka kohdella eri harrastuslajeja mahdollisimman tasapuolisesti? Täytyy myös huomioida se, että harrastamisella ei tarkoiteta pelkästään liikuntaa.

Koska kovin konkreettisia ratkaisuja harrastustakuun toteuttamiseksi ei ole vielä minkään tahon puolesta esitetty, listaan muutamia omia henkilökohtaisia ratkaisuehdotuksiani asian eteenpäin viemiseksi.

Yksi ratkaisu tasapuolisuuteen voisi olla se, että yhdistyksiltä ja seuroilta ei peritä kunnan omistamien tilojen käytöstä tilavuokraa. Tosin tällöin tasapuolisuus ei toteudu, jos tilan omistaakin joku muu kuin kunta. Toisena ratkaisuna voisi olla eräänlainen harrastusseteli, jossa kunta kustantaisi suhteessa saman osuuden harrastuksen todelliseen hintaan nähden joko seuratasolla tai henkilötasolla. Kolmantena vaihtoehtona voisi olla joustava koulupäivä tai niin sanottu kokonaiskoulupäivä, jossa harrastus-, aamu- ja iltapäiväkerhot sulautetaan yhteen koulupäivän kanssa.

Harrastamisen hintaan vaikuttavat tilavuokrien lisäksi esimerkiksi yhteisten välineiden tai pelimatkojen hinta, valtakunnallisten kattojärjestöjen jäsenmaksut, lisenssimaksut ja valmentajien palkkiot, jotka pääsääntöisesti taataan seuran tai yhdistyksen vuosimaksulla. Kun tähän päälle lisätään vielä henkilökohtaisten välineiden kustannus, harrastamisen hinta uhkaa nousta valitettavan monen nuoren ulottumattomiin.

Poliittinen tahtotila on selkeästi se, että harrastusmaksujen hintaa pitää laskea ja harrastustakuu tulee ottaa käyttöön. Nyt tarvitaan vain askeleita näiden tavoitteiden toteuttamiseksi.

Jussi Kukkola
Kirjoittaja on Demarinuorten liittohallituksen jäsen ja Hyvinkään Sosialidemokraattisen valtuustoryhmän puheenjohtaja