”Jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon.” -Suomen perustuslaki, §19
Viime aikoina on ollut muodikasta puhua sosiaaliturvan ehdollistamisesta. Aluksi käytettiin termiä vastikkeellisuus, sittemmin ollaan siirrytty osallistamiseen. Samaa asiaa molemmilla tarkoitetaan: työttömällä on velvollisuus tehdä hänelle määrättyjä toimia, jotta oikeus sosiaaliturvaan säilyy. Kaikkien vaatimusten ristitulessa työttömyysturvan ja/tai toimeentulotuen varassa elävä henkilö voi hämmentyä, koska tosiasiallisesti nykyäänkin on velvollisuus esimerkiksi ottaa vastaan työvoimatoimiston tarjoamaa työtä tai koulutusta. Jos näin ei toimi, työttömyysetuudesta tulee niin sanottua karenssia, ja toimeentulotukeakin voidaan leikata (ensin 20 %, 40 % jos kieltäytyminen määrätyistä toimista on toistuvaa).
Osallistavan sosiaaliturvan käyttöönotto edistyy jo käytännön tasolla. Sosiaali- ja terveysministeriö on valinnut kokeilukaupunkeja, joissa toimintamalleja etsitään. Ylen mukaan Rovaniemi on saanut 45 000 euroa rahoitusta kokeiluun. Rahalla palkataan suunnittelija, joka yhdessä vapaaehtoisten pitkäaikaistyöttömien kanssa etsii keinoja parantaa kuntouttamisprosessia. Tässä tapahtuu ensimmäinen virhe. Suunnittelija saa palkkaa, pitkäaikaistyöttömät tekevät tätä ilmeisesti omaksi ilokseen.
Toinen virhe onkin sisäänrakennettu systeemiin. Pitkäaikaistyöttömiä voidaan määrätä kuntouttavaan työtoimintaan, jonka äkkiseltään voisi kuvitella tarkoittavan kuntoutusta henkilölle, jonka työkyky on syystä tai toisesta alentunut. Palkkaa tästä ei tietenkään makseta. Kuntouttavaa työtoimintaa voidaan kuitenkin lain mukaan määrätä henkilölle, jonka ainoa ongelma on työttömyys. Mitään muuta perustetta kuntoutukseen ei tarvita. Työttömyyttä pidetään toisaalta rikoksena, toisaalta sairautena, josta kärsivä tarvitsee kuntoutusta, vaikka ainoa ongelma olisi työpaikkojen puute omalla alalla tai paikkakunnalla.
Työssäkäyvän on kaiketi helppoa ajatella, että täytyyhän työttömän tehdä jotakin ylöspitonsa eteen. Ennen vanhaan tätä tekemistä kutsuttiin työksi, josta maksettiin palkkaa. Suomeen on jo osittain syntynyt kahden kerroksen työmarkkinat, joissa toiset saavat palkkaa, ja toiset tekevät työtä harjoittelun, kuntouttavan työtoiminnan tai vastaavan aktivointitoimenpiteen varjolla pelkän työttömyysturvan varassa. Kun osallistavan sosiaaliturvan laajentamista edistetään, on vaarana että syntyy vielä suurempi joukko ihmisiä, jotka tekevät työtä ilman palkkaa. Työväenpuolueena erityisesti SDP:n pitäisi taistella tällaista kehitystä vastaan.
Toisaalla vakuutellaan, ettei aktivointi ja osallistaminen tarkoita, että yhteiskunta alkaisi teettää palkatta töitä, joista ennen maksettiin. Onko tarkoituksena siis, että pitkäaikaistyöttömät laitetaan aktivoinnin nimissä puuhastelemaan jotakin, mitä hyvänsä, kunhan eivät vain ole kotona? Harrastaminen on aina hyvästä, mutta voiko aikuista ihmistä siihen pakottaa? Toisaalta Rovaniemellä aktivointitoimenpiteiksi on harkittu muun muassa metsänraivausta. Perinteinen risusavotta, johon työttömiä on ennenkin patisteltu, ei ole kevyttä harrastelua vaan raskasta työtä.
Osallistuminen on hyvä asia, sehän tarkoittaa ihmisen itsensä aktiivisuutta. Osallistaminen sen sijaan on tässä yhteydessä kauniimpi sana pakottamiselle. Osallistaminen tai vastikkeellisuus ei määrittää oikeutta sosiaaliturvaan. Lakikin sen meille kertoo, viime kädessä valtio on vastuussa ihmisen perusturvasta jos sitä ei itse syystä tai toisesta kykene itselleen hankkimaan. Ilman ehtoja.
