Mielestäni Suomen tämänhetkinen kurssimuutos lasten ja nuorten tukipalveluissa heijastelee huolestuttavasti samaa ajattelutapaa, jota aikanaan nähtiin huutolaisaikana. Ei yhteiskunnan rakenteissa, vaan asenteissa. Silloin lapsen arvo määräytyi sen mukaan, kuka ottaisi hänet halvimmalla. Nyt lapsen arvo tuntuu monessa poliittisessa puheessa riippuvan siitä, paljonko hänen tukensa maksaa valtiolle.
Ei, lapsia ei viedä taloihin huutokaupan kautta. Sen sijaan he kulkevat jonosta jonoon ja palvelusta palveluun, jos niihin ylipäätään pääsevät. Se on sama logiikka eri paketissa: “hoidetaan halvalla, katsotaan sitten.”
Huutolaisjärjestelmästä luovuttiin, koska se koettiin aikanaan äärimmäisen epäinhimillisenä. Se oli aikansa moraalinen herätys: oivallus siitä, että lapsen hyvinvointi ei ole tingittävä kustannus. Nyt tuo sama periaate tuntuu jälleen olevan vaarassa unohtua.
Hallitus kehuu itseään “vastuunkantajana”. Harvoin on nähty vastuuta, joka kohdistuu näin johdonmukaisesti niihin, joilla ei ole valtaa eikä ääntä. Jos tämä on vastuunkantoa, olisin hieman huolissani siitä, kuinka pahalta vastuunpakoilu näyttää.
Meille sanotaan, ettei lapsia unohdeta. Silti juuri heidät ohitetaan ensimmäisinä, kun budjettiin ilmestyy punakynä. Lapsi, joka odottaa psykiatrista hoitoa puoli vuotta, ei hyödy tiedosta, että valtion velkasuhde on pitkällä aikavälillä vakaalla uralla. Hän tarvitsee apua nyt. Mutta ehkä lapsen kuuluu vain “sopeutua”, kuten hallitus niin mielellään sanoo. Harmi vain, ettei lapsi voi hakea lisätöitä, eikä kukaan ole vielä keksinyt keinoa, jolla 8-vuotias voisi kattaa alijäämän iltapäiväkerhon jälkeen.
Aiheesta ei voi edes väittää, että tiedon puute yllättäisi. STM arvioi lapsiköyhyyden kasvavan, MLL varoittaa hyvinvoinnin romahtamisesta ja THL kertoo ennaltaehkäisyn säästävän rahaa, mutta hallitus ei kuuntele. Vastauksena on vain tiukalla ilmeellä lause “meillä ei ole varaa kaikkeen”. Hyvinvointivaltion tarkoitus ei ole tarjota kaikkea. Sen tarkoitus on turvata se, mitä ilman yhteiskunta rapautuu: lasten oikeus turvallisuuteen ja tulevaisuuteen.
Suomi ei ole köyhä maa. Suomi vain tekee valintoja, jotka tuottavat köyhyyttä ja pahoinvointia tulevaisuudessa. Ja jos joku todella uskoo, että lapsista leikkaaminen on tie parempaan talouteen, suosittelen vilkaisemaan historiaa. Harva maa on onnistunut säästämään itseään vahvaksi kurittamalla heikoimpiaan.
Mitä pitää tehdä? Ensimmäinen askel on lopettaa teeskennelty ihmettely. Me tiedämme, mitä tapahtuu kun lapsilta leikataan: ongelmat pahenevat, kustannukset kasvavat ja yhteiskunnallinen luottamus rapistuu. Nyt tarvitaan päätöksiä, jotka perustuvat tietoon: ei siihen, kuka osaa parhaiten näytellä uskottavaa valtiontalouden vartijaa kameroiden edessä.
Meidän täytyy:
- Palauttaa ja vahvistaa ennaltaehkäisevät palvelut varhaiskasvatuksesta perheneuvontaan.
- Nostaa lastensuojelun työntekijöiden määrää ja kohtuullistaa asiakasmääriä lakiin.
- Turvata nuorten mielenterveyspalvelut niin, että apu tulee viikoissa, ei vuosissa.
- Sopia puoluerajat ylittävästä parlamentaarisesta lasten ja nuorten hyvinvoinnin investointiohjelmasta, joka ei vaihtele hallitusten mukana.
- Sitoutua siihen, että lapsivaikutusten arviointi ei ole liite, vaan lähtökohta jokaiselle poliittiselle päätökselle.
- Rahoittaa kolmannen sektorin ehkäisevän työn pitkäjänteisesti, ilman jatkuvaa hankerumbaa.
- Taata kouluille ja oppilashuollolle resurssit, jotta perheet eivät romahda yksin.
- Rakentaa lapsiköyhyyden vastainen toimenpideohjelma, jossa ei oleteta, että lapsi itse “motivoituu ulos köyhyydestä”.
- Palauttaa käsitys siitä, että lapsen arvo ei riipu hänen taustastaan eikä siitä, mitä hänen tukemisensa maksaa.
Tämä ei ole ideologiaa. Tämä on laskelmia, tutkimusta ja maalaisjärkeä. Kun Suomi loi lapsilisän, neuvolajärjestelmän ja tuen koulutukselle, se ei tehnyt sitä siksi että joku olisi “hellämielinen sosialisti”, vaan siksi että se oli taloudellisesti ja inhimillisesti viisasta. Sivilisaatiota ei mitata bruttokansantuotteella, vaan sillä, kuinka hyvin se suojelee heikoimpiaan.
Jos halutaan taloudellista vakautta, aloitetaan siitä, mitä tiede ja historia kertovat: investoidaan lapsiin. Jos taas halutaan lyhytnäköistä poliittista kunniaa ja säästöjä, jotka tuottavat kymmenkertaiset kulut myöhemmin, voidaan jatkaa nykyisellä linjalla. Mutta silloin on rehellisempää sanoa ääneen, että valtiontalous ei ole kriisissä: arvot ovat.
Suomi ei voi unohtaa, mitä sivistys tarkoittaa.
Lapsi ei ole kuluerä. Hän on tulevaisuus, jonka takia budjetit ylipäätään tehdään!
Jonne Pankinaho