Kolumni julkaistu Sanomalehti Demokraatissa 4. joulukuuta 2015
Politiikan luonnonlakeihin kuuluu, että jokainen puolue joutuu vuorollaan oppositioon. Vaikka yhdenkään puolueen ei tulisi tietoisesti pyrkiä politiikan vaihtopenkille, tarjoaa oppositio silti myös kiistattomia mahdollisuuksia. Puolueen oman poliittisen linjan kirkastaminen on yleensä helpompaa oppositiossa kuin hallituksessa.
Sosialidemokraattien pitkään jatkunut paitsio valtapolitiikan ytimestä mantereellamme käy yksiin pitkään jatkuneiden oppositiokausien kanssa. Siksi on aiheellista kysyä ovatko sosialidemokraatit Euroopassa onnistuneet hyödyntämään oppositioasemansa riittävällä tavalla.
Vaalitulosten perusteella eivät. Liian monessa maassa sosialidemokraatit ovat antaneet itsensä tuudittautua siihen itsetyytyväisyyteen, että istuvien oikeistohallitusten epäsuosio yksin riittäisi palauttamaan äänestäjien uskon ja luottamuksen sosialidemokraatteihin.
Opposition pitäisi olla ihanteellinen paikka käydä sitä ideologista ja poliittista itsetutkiskelua, jota sosialidemokraattinen liike nyt kaikkein eniten kaipaa. Mahdollisuutta käsitellä niitä puolueelle kaikkein kipeimpiä kysymyksiä ja yhteiskunnan muutosvoimia ei kannata jättää käyttämättä. Tuulensuojaan on tarpeetonta hakeutua kun käsillä on mahdollisuus aidosti ravistella totuttuja käsityksiä ja luoda uutta.
Sosialidemokraatit ovat aikaisemminkin onnistuneet käyttämään aikansa hyödyksi oppositiossa oman politiikkansa uudistamiseen. Työväenpuolueet Suomessa, Britanniassa ja Saksassa näkivät 1990-luvun alussa paljon vaivaa tosiasiat tunnustavan ja pitkällä aikavälillä toteutettavaksi tarkoitetun vaihtoehdon rakentamiseen.
SDP:ssä vuonna 1993 puheenjohtajaksi nousseen Paavo Lipposen johdolla toteutettiin oppositiopolitiikkaa, jota 2000-luvun pikavoittoja etsivän politiikan keskellä kaipaa yhä enemmän.
Budjettisopeutukset ja rakenteelliset uudistukset olivat vaalien alla hyvin tiedossa ja ne oli huolella valmisteltu. SDP:llä oli tarjota suomalaisille tiekartta uudelle vuosikymmenelle. Tehty työ tuotti tulosta. Kesti kauan ennen kuin sosialidemokraattiset puolueet menettivät meillä ja muualla otteensa vallankahvasta.
1990-luvun Euroopassa toteutetun sosialidemokraattisen oppositiopolitiikan keskiössä oli hyvinvointivaltion uudistaminen. Vaikka ajanjaksona kukoistaneen ja ajattelua hallinneen sosialidemokratian kolmannen tien liberaalimpaa ja markkinamyönteisempää eetosta ei ostaisikaan, on käytetyssä toimintatavassa oppositioaseman hyödyntämiseksi ja ajattelun uudistamiseksi paljon opittavaa tänäkin päivänä.
Suomessa on tällä hetkellä käynnissä sosialidemokraattien kannalta ratkaisevan tärkeä oppositiokausi. Nyt tehty suoritus määrittää pitkälti sen, pystyykö puolue palaamaan keskeiseksi vallankäyttäjäksi tulevina vuosina. Jos oppositiossa kerrytetyt eväät jäävät laihoiksi, koittaa arki neljän vuoden päästä kovin nopeasti.
SDP:n vaihtoehtobudjetti esitteli ensimerkit puolueen vaihtoehdosta. Vaikka vaihtoehtobudjetti ansaitsee kaiken kiitoksen perusteellisesta valmistelusta, on kyse silti vasta vaihtoehdosta hallituksen tulevan vuoden taloudenpidolle. Siitä on vielä matkaa sellaiseen 2030-luvun kokonaisvaltaiseen vaihtoehtoon, jolla ratkaistaan Suomen tulevien vuosien kohtalonkysymykset.
Hyvinvointivaltion uudistaminen on SDP:n vaihtoehdon kannalta kaikkein keskeisin kysymys. Lähes olemattoman talouskasvun aikaan totuttelevassa Suomessa kaikkiin aikaisempiin etuuksiin ei enää ole varaa. Jos demarit eivät onnistu kertomaan miten hyvinvointivaltio luodaan uudelleen tähän päivään, muut kyllä tekevät sen SDP:n puolesta.
Eemeli Peltonen
kirjoittaja on järvenpääläinen kaupunginvaltuutettu ja SDP:n puoluevaltuuston jäsen
