Ruotsin valtiopäivävaalit olivat ja menivät. Oikeistoblokki voitti, pääministeri Magdalena Andersson jättää virkansa ja moderaattien Ulf Kristersson on saanut tehtäväkseen muodostaa uuden hallituksen. Vaalien ainoa todellinen voittaja oli oikeistopopulistinen ruotsidemokraatit, vaikka sosialidemokraatit saivatkin puolueena tilanteeseen nähden kohtuullisen hyvän tuloksen. Kaikella todennäköisyydellä kansankotia hallitsee seuraavat neljä vuotta oikeiston epäpyhä liitto, ja vaa’ankieliasemassa on uusnatsiliikkeestä alkunsa saanut puolue.
Miten tässä nyt näin kävi?
Vaikka Suomi ja Ruotsi ovat historialtaan, kulttuuriltaan ja poliittiselta järjestelmään kovin samanlaisia, ovat erotkin varsin merkittäviä. Ensinnäkin demarit ovat Ruotsin puoluejärjestelmän primus inter pares, ensimmäinen vertaistensa joukossa. Nyt puolue sai 30,3 prosentin kannatuksen, petraten hieman neljän vuoden takaista tulostaan. Tämä vaalivoitto on kuitenkin puolueen toiseksi surkein tulos yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden aikana – vielä 1994 demarit keräsivät yksinään yli 45 prosenttia äänistä!
Sosialidemokraattien kannatus on tullut rymisten alas 2000-luvulla, mutta puolue on yhä valtiopäivien ylivoimaisesti suurin. Eurooppalaisessa vertailussahan yli 30 prosentin kannatuksessa ei ole mitään hävettävää. Itse demareiden ja Demarinuorten sisarjärjestön SSU:n vaalikoneistoa läheltä tarkkailleena en voi olla lisäämättä, että vanha valtapuolue on kampanjametodeissaan ajan hermolla. Ihmisten aito kohtaaminen on keskiössä ja apuna hyödynnetään tilastotietoa strategisesti.
Toinen keskeinen ero maidemme välillä on blokkipolitiikka ja vähemmistöhallitusten yleisyys. Jos hieman yksinkertaistan: käytännössä demarit ovat pyrkineet hallitsemaan Ruotsia jonkinlaisessa yhteistyössä vasemmistopuolueen ja ympäristöpuolueen kanssa, kamppaillen vallasta neljän perinteisen porvaripuolueen muodostaman blokin kanssa. Ruotsidemokraattien nousu suurten puolueiden joukkoon on kuitenkin sekoittanut pakkaa. Viimeisen 12 vuoden aikana kumpikaan perinteisistä blokeista ei ole yltänyt valtiopäivillä enemmistöön, mikä on tehnyt niin hallituksen muodostamisesta kuin sen politiikan toteuttamisesta tuskaisaa.
Vuoden 2018 valtiopäivävaalien jälkeen yhteistyöhön ruotsidemokraattien kanssa kaikkein torjuvammin suhtautuneet porvariblokin puolueet, keskusta ja liberaalit, vaihtoivat leiriä, ja antoivat tukensa demaripääministeri Stefan Löfvenin hallitukselle. Sosialidemokraattien ja ympäristöpuolueen muodostama vähemmistöhallitus tarvitsi lisäksi myös vasemmistopuolueen tuen. Vähemmistöhallitukset ovat Ruotsissa yleisiä, ja koska maa noudattaa niin sanotun negatiivisen parlamentarismin periaatteita, ei hallituksen muodostamiseen tarvitakaan enemmistöä – riittää, että valtiopäivien enemmistö ei vastusta hallitusta. Oppositiossa istuvat hallituksen tukipuolueet äänestävät siis tyhjää, antaen hallitukselle näin passiivisen tukensa.
Liberaalit siirtyivät vaalikauden puolessa välissä takaisin porvarileiriin, jonka johtajana ja pääministeriehdokkaana on jo viisi vuotta ollut moderaattien, eli maltillisen kokoomuksen puheenjohtaja Ulf Kristersson. Porvariblokkiin kuuluvat siis moderaatit, kristillisdemokraatit, liberaalit ja ruotsidemokraatit, joka on viime vuosina ikään kuin hyväksytty perheeseen. Hallitukseen eivät porvarit ruotsidemokraatteja halua. mutta hallituksen tukipuolueeksi Jimmie Åkessonin luotsaama porukka kyllä kelpaa.
Vaa’ankieliasemassa on uusnatsiliikkeestä alkunsa saanut puolue.
Kristerssonin porvariblokilla on nyt valtiopäivillä kahden paikan enemmistö, ja moderaattien johtaja on todennäköisesti maan seuraava pääministeri. Mistään porvareiden riemuvoitosta ei vaaleissa kuitenkaan voi puhua. Ainoa blokin puolueista joka lisäsi kannatustaan oli ruotsidemokraatit, joka ohitti moderaatit suurimpana porvaripuolueena. Ruotsidemokraatit on siis nyt valtiopäivien toiseksi suurin puolue, ja vaikka Jimmie Åkessonista ei tulekaan pääministeriä, hankaloittaa uusi asetelma kieltämättä porvarihallituksen syntyä. En itse usko ruotsidemokraattien pääsevän hallitukseen, mutta blokkinsa suurimpana he osaavat kyllä vaatia neuvotteluissa omansa. Paikkaa valtiopäivien puhemiehistöstä, valiokuntien puheenjohtajuuksia ja keskeisiä tavoitteita hallituksen agendalle.
Mistään jytkystä ei ruotsidemokraattien tapauksessa kuitenkaan voida puhua. Vaikka puolue on kiistaton vaalivoittaja, ja vaikka Åkesson tulee tavalla tai toisella vaikuttamaan Ruotsin suuntaan seuraavan neljän vuoden aikana, ei puolue lisännyt kannatustaan kuin kolmella prosenttiyksiköllä. Puolueen kannatuksen kasvu on siis viime vuosina hidastunut. Nähtäväksi jää, onko myös katto nyt saavutettu.
Muutenkin muutokset puolueiden kannatuksessa olivat pieniä: vaalituloksen ja Magdalena Anderssonin blokin tappion sinetöi etenkin ruotsidemokraattien tulos sekä keskustan vajaan kahden prosenttiyksikön tappio. Keskustan puheenjohtaja Annie Lööf ilmoittikin vain joitakin päiviä vaalien jälkeen jättävän paikkansa. Yhdeksi syyksi Lööf mainitsi puoluejohtajana kokemansa vihapuheen ja uhkailut. Ruotsissa saattaa lähivuosina puhaltaa kylmät tuulet.
Calle Koskela
Kirjoittaja on Demarinuorten jäsen, joka seuraa Ruotsin politiikkaa aktiivisesti.
