Kolumni julkaistu Sanomalehti Demokraatissa 9. helmikuuta 2016
Pyrkimys koko Suomen asuttuna ja elinvoimaisena pitämiseen on vuosikymmeniä kuulunut suomalaisen yhteiskuntapolitiikan ytimeen. Tavoitetta on pyritty tekemään todeksi keinotekoisella aluepolitiikalla, joka on tarkoittanut esimerkiksi valtion virastojen hajasijoittamista maakuntiin. Samalla kaupunkien ja niiden lähiseutujen merkitystä on vähätelty järjestelmällisesti.
Viimeistään 2000-luvulla on käynyt yhä ilmeisemmäksi, ettei koko Suomea ole enää varaa pitää keinotekoisesti asuttuna. Tiukkoina taloudellisina aikoina voimavarat tulisi kohdentaa sinne, minne väestö näyttäisi luonnollisestikin siirtyvän: kaupunkeihin ja niiden lähiseuduille.
Koko 1800-luvun jälkeistä maailmanhistoriaa voidaan luonnehtia kaupunkien ja kaupungistumisen historiaksi. Juuri Euroopassa moni aikaisemmin maatalousvaltainen yhteiskunta loi nahkansa ja muuttui moderniksi teollisuusvaltioksi. Muutos oli nopeaa myös Suomessa, jossa 1960- ja 1970-luvuilla maaseutu autioitui ennennäkemättömällä tavalla erityisesti nuorten ja lapsiperheiden muutettua kaupunkeihin. Työttömyys ja maaseudun henkinen ankeus olivat monelle pääasiallisia muuttopäätöksen syitä.
Väestö jatkaa Suomessa edelleen keskittymistä kaupunkiseuduille. Tammikuussa julkaistu VTT:n tutkimus Asunnontuotantotarve 2040 paljastaa, että vuoteen 2040 mennessä neljälletoista suurimmalle kaupunkiseudulle tarvitaan yli 740 000 uutta asuntoa. Luvussa ei vielä ole edes huomioitu maahanmuuttoa, joka VTT:n mukaan nostaa asunnontuotantotarpeen lähemmäs 800 000 asuntoa.
Tähän VTT:n tutkimukseen tuskin liittyy tiedevilppiä. On ilmeistä, ettei tutkimuksen paljastamaa asunnontuotantotarvetta saavuteta ilman merkittäviä valtiollisia panostuksia. Samalla tukea tarvitsisivat ne monet liikennehankkeet, jotka sitoisivat uudet asutusalueet toimiviksi työssäkäyntialueiksi. Näitä projekteja myös markkinavoimilla olisi todennäköisesti suuri halu edistää.
Kaupungistumisen kelloa ei enää voida kääntää taaksepäin. Vähät varat tulisi nyt valtionkin tasolla keskittää sinne, missä hyöty on suurin. Tämä tarkoittaa määrätietoisen kaupunkipolitiikan omaksumista valtiojohdossa. Silti esimerkiksi pääministeripuolue keskustan riveistä kaupunkien merkitystä vähätellään ankarasti. Tässä ei tietenkään ole mitään uutta. Keskustapuolueen vanha kaarti on jo vuosikymmeniä rummuttanut maakuntien puolesta talouden realiteeteista piittaamatta.
Suomella ei ole varaa hukata vuottakaan epäonnistuneen aluepolitiikan harjoittamiseen. Viimeistään seuraavalla vaalikaudella valtaan tarvitaan hallitus, joka ymmärtää kaupunkien ja niiden lähiseutujen koko potentiaalin. Eduskuntavaalien jälkeen maahan tulisikin muodostaa kaupunkimyönteisten puolueiden – sosialidemokraattien, kokoomuksen ja vihreiden – varaan rakentuva hallitus. Maaseudun nostalgiapuolueet keskusta ja perussuomalaiset voisivat jäädä lyömään siltarumpua opposition penkille.
Sosialidemokraatit ovat Euroopassa pärjänneet hyvin juuri kaupungeissa. Valitettavasti Suomessa SDP:n ote kaupunkilaisäänestäjistä on herpaantunut viime vuosina. Poikkeuksellisen rajua kannatuksen lasku on ollut pääkaupunkiseudulla ja sen ytimessä Helsingissä, jossa vihreät menestyvät jo demareita paremmin.
Kaupunkien takaisinvaltauksen tulisi olla SDP:n vaalistrategian keskeisin tavoite. Helsingin demareiden puheenjohtaja Pilvi Torsti on asian oivaltanut ja avannut ajatteluaan myös tämän lehden palstoilla. Torstia kannattaisi kuunnella puolueessa laajemminkin herkällä korvalla.
Jos sosialidemokratia saa Helsingissä tuulta purjeisiinsa johdonmukaisella kaupunkipolitiikalla, on menestysreseptiä mahdollista jatkaa myös muihin Suomen kaupunkeihin. Se, mikä alkaa Helsingistä, voi jatkua yllättävänkin nopeasti Tampereelle, Turkuun ja Ouluun. Olisiko SDP:llä rohkeutta heittäytyä kaupunkien puolueeksi ja luopua epärealistisesta koko Suomen asuttuna pitämisen tavoitteesta?
Eemeli Peltonen
kirjoittaja on järvenpääläinen kaupunginvaltuutettu ja SDP:n puoluevaltuuston jäsen
