Kesäkuu vuonna 1969 ja Stonewallin mellakat. Syrjittyjä vähemmistöjä, jotka ovat kääntäneet loputtoman turhautumisen toiminnaksi, nousseet ensimmäisinä puolustamaan äänekkäästi oikeuksiaan ja riskeeranneet siten henkensä.
Kesäkuu vuonna 2022 ja iskut homobaariin Norjassa. Sosiaalisessa mediassa osoitetaan solidaarisuutta tuon sydäntä särkevän teon uhreille sekä uhrien läheisille. Ystäväpiireissä Suomessa pohditaan, kuinka turvallista on osallistua vähemmistöön kuuluvana Priden juhlintaan.
Ja perjantai-illat pienten kuntien kyläbaareissa. Niitä samoja ahdasmielisiä sekä elintilaa rajoittavia kommentteja kerta toisensa jälkeen. Niitä asenteita, jotka ajavat vähemmistöjä etsimään tilaa turvallisista ja hyväksyvistä kuplista. Kuplan ulkopuolelle toiseen vastaavanlaiseen jäävät keskenään ne samanmieliset, joille kaikki oikeudet oli jo valmiiksi annettu. Osoituksia priden tarpeellisuudesta.
Mie olen kasvanut osana sitä sukupolvea, jonka käsitys ihmisten kaikkinaisesta yhdenvertaisuudesta on vahva. Olin hetkellisesti ehtinyt jopa tuudittautua tuohon yhdenvertaisuuden kuplaan. Minun lähipiirini, sosiaalisen median syötteeni ja käydyt keskustelut ovat onneksi antaneet kaikkien olla rauhassa sen kummemmin ihmettelemättä tai kyseenalaistamatta sitä, mitä sukupuolta on tai ketä rakastaa. Satunnaisia keskusteluja skeptisten ihmisten kanssa olen käynyt, mutta keskustelussa he ovat useimmiten jääneet yksin.
Osoitin kuitenkin itselleni jälleen oman etuoikeuteni. Kupla ei ole onneksi päässyt niskan päälle, sillä edelleen yhdenvertaisuuden puolustamista tarvitsevia paikkoja on kaikkialla. Nyt kuluneen vuoden aikana olen päässyt puolustamaan yhdenvertaisuutta muun muassa kunnanvaltuutettuna, ja havahtunut hetkiin, joissa puolustan sukupolvemme arvoja jääden ääneni kanssa selkeästi vähemmistöön. Ja kyllä, mie tulen juuri sellaisesta periferia-alueen kunnasta, jossa juurtuneita asenteita kuitenkin riittää. Se riipaisee ja aiheuttaa surua, mutta velvollisuus puolustaa ja ratkoa on vahvempi.
Elääkseen inhimillisesti tulee edes perusturvallisuuden tunne täyttyä. Sekin on ihmisoikeus, joka ei etenkään vähemmistöjen kohdalla täyty. Oli kyse sitten sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen perusteella koetusta väkivallasta tai pride-liputuksesta, täytyy niitä vaikeitakin keskusteluja käydä; valtuustosali sekä debatit ja pohdiskelevat keskustelut ovat miulle paikkoja muuttaa maailmaa. Ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta käydyt sananväännöt ovat haavoittavia taisteluita, mutta elintärkeitä, ja siksi niitä käydään yhä uudestaan. On aika jälleen muistuttaa siitä, ettei mielipiteet voi ajaa ihmisoikeuksien ohi.
Jatkuvaan puolustautumiseen varmasti väsyy. Ihmisoikeustaisteluiden toivottomina hetkinä koitetaan muistaa meidän sukupolvi. Kesäkuussa 2019 marssin Antti Rinteen suojelemassa Pride-kulkueessa. Muistan matkan varrelta kolmen iäkkään ihmisen rivin, joka julisti Aito avioliitto -kansalaisaloitteen mukaista sanomaa. En voinut muuta kuin luoda myötätuntoa kaikuvia katseita tuolle kolmen rivistölle. Meitä ihmisoikeuksia kunnioittavia ja rakkautta juhlivia ihmisiä marssi heidän ohitseen 100 000 askelparin verran.
Palataan Stonewalliin ja vuoteen 1969. Vähemmistöt Stonewallissa ottivat mellakoimalla ensimmäiset jännittyneet askeleet kohti vapauttaa. Vapauden askeleiden kulkua jatkamme tänään lauantaina Pride-kulkueessa puolustaen ihmisyyttä ja juhlien rakkautta. Ja niin kuin tiedetään, ei pride tai vähemmistöjen puolustaminen jää vain tähän viikkoon tai kuukauteen. Vuodessa on 365 päivää, joina tämä kaikki on edelleen syytä muistaa.
Aurinkoista yhdenvertaisuuden & rakkauden juhlaa!
Emilia Kangaskolkka
Demarinuorten 1. varapuheenjohtaja
