Lähes 20 vuotta sitten, 12.12.1996 YK:n yleiskokous julisti marraskuun 16. päivän kansainväliseksi suvaitsevaisuuden päiväksi. Päivää vietetään marraskuussa sen takia, että samana päivänä vuonna 1995 UNESCOn jäsenvaltiot hyväksyivät suvaitsevaisuuden periaatteiden julistuksen (Declaration of Principles on Tolerance).
Kahdettakymmenettä kertaa vietettävä päivä tuntuu tänä vuonna jälleen surullisen ajankohtaiselta.
Julistuksessa todetaan:
“Suvaitsevaisuus on meidän maailmamme kulttuureiden, ilmaisutapojemme ja inhimillisten elämänmuotojen rikkaan moninaisuuden kunnioittamista, hyväksymistä ja arvostamista. Sitä edistävät tietämys, avoimuus, viestintä, ajatuksenvapaus, omatunto ja luottamus. Suvaitsevaisuus on sopusointuista erilaisuutta. Se ei ole pelkästään moraalinen velvollisuus, se on myös poliittinen ja juridinen vaatimus. Suvaitsevaisuus, hyve joka tekee rauhan mahdolliseksi, auttaa korvaamaan sotakulttuurin rauhankulttuurilla.”
Viime viikkoina olemme saaneet lukea yhä useamman poliitikon aina kansanedustajasta lähtien saaneen syytteen mm. kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Syytetyt ja heitä puolustavat puolustautuvat vetoamalla sananvapauteen ja unohtavat että vapauden mukana tulee myös vastuu. Usein törmää myös argumenttiin, ettei suvaitsevaiset ihmiset ole suvaitsevaisia koska eivät suvaitse rasismia.
Mitä suvaitsevaisuus sitten on? Onko totta ettei toisen mielipiteitä tai käytöstä tuomitseva voi olla suvaitseva?
UNESCOn julistuksessa siitä sanotaan, että “suvaitsevaisuus ei ole myöntyväisyyttä, alentuvaisuutta eikä suopeutta. Suvaitsevaisuus on ennen kaikkea sitä, että tunnustetaan toisten yleismaailmalliset ihmisoikeudet ja perusvapaudet. Missään tapauksessa sen nojalla ei voida puolustaa näihin perusarvoihin kohdistuvia loukkauksia”. Tästä huolimatta, Suomessa 20 vuotta julistuksen jälkeen, on voinut törmätä esitykseen esimerkiksi tiettyjen etnisten ryhmien liikkumisen rajoittamista iltaisin ulkonaliikkumiskiellolla.
Suvaitsemattomuuden taustalla on usein tietämättömyys ja pelko jotain uutta tilannetta tai asiaa kohtaan. Pelätään, että uuden hyväksyminen tarkoittaisi tutusta ja turvallisesta luopumista. Suvaitsevaisuuden periaatteiden julistuksessa kuitenkin todetaan seuraavaa:
“Ihmisoikeuksien kunnioittamisen periaatteen mukaisesti suvaitsevaisuuden osoittaminen ei merkitse yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden sietämistä eikä omasta vakaumuksesta luopumista eikä sen heikentämistä. Se merkitsee, että ihminen saa vapaasti pitää kiinni vakaumuksestaan ja hyväksyy sen, että toiset pitävät kiinni omastaan. Se merkitsee sen tosiasian hyväksymistä, että ihmisillä, jotka ovat luonnostaan erilaisia ulkomuotonsa, asemansa, puhetapansa, käyttäytymismuotojensa ja arvojensa puolesta, on oikeus elää rauhassa ja olla sellaisia kuin ovat. Se merkitsee myös, ettei kukaan saa väkisin tyrkyttää näkemyksiään toisille.”
Mistä sitten lääke suvaisemattomuuteen? Paras keino siihen on tietämyksen ja opetuksen lisääminen sekä kasvatus.
“Suvaitsevaisuuskasvatuksen ensi askel on se, että ihmisille opetetaan, mitkä heidän yhteiset oikeutensa ja vapautensa ovat, jotta niitä voidaan kunnioittaa, ja vahvistetaan halua suojella toisten oikeuksia ja vapauksia.”
Siinä on oppia, jota valitettavan moni aikuinen näkyy tarvitsevan tällä hetkellä.
Sara Etola
Demarinuorten liittohallituksen jäsen
