Olen aikani jo seurannut ja osallistunut maassamme käytävään turvapaikanhakijakeskusteluun. Pari viikkoa sitten lukiessani jälleen erästä rasismisävytteistä Facebook-keskustelua tulin siihen tulokseen että nyt saa riittää ja mikäli haluaa muutosta, pitää laittaa itsensä likoon. Tämän seurauksena täytin ilmoituksen Suomen Punaisen Ristin vapaaehtoiseksi ryhtymisestä.
Viime viikolla osallistuin SPR:n ”Tulijalle tutuksi”-koulutukseen Lahden Hennalan hätämajoitusyksikössä. Entisen varuskunnan tiloihin avattu, avajaisiltanaan paikallisen askartelutaidon ansiosta maailman tietoisuuteen nousseen entisen kasarmin hätämajoituksessa on tällä hetkellä satoja turvapaikanhakijoita, joista hieman vajaat sata lapsia ja nuoria.
Tilaisuus pidettiin illalla auringon ollessa jo laskenut. Saapuessani paikalle mietin, miltä mahtaa tuntua vieraasta maasta tulla pimeään, kylmään, tiilirakennusten ja aitojen ympäröimään turvapaikkaan. Pihapiiri oli pimeä ja synkkä, vaikka ulkovalot olivatkin päällä.
Valehtelisin jos väittäisin, ettei paikalle meno jännittänyt jo etukäteen, puhumattakaan kurvatessani hymyillen tervehtivien vartijoiden ohi turvaporteista sisään. Noustuani autosta lähdin kävelemään kohti auditoriota ja törmäsin matkalla kahteen miesasukkaaseen. Toinen katsoi silmiin ja huudahti hymyillen ”hello, hello, hello” ja toisen hymyillessä ujommin. Vastasin heille hiljaa ”hei” ja mietin että ”nonni, kyllä on Etelä-Suomen Sanomien keskustelijat olleet oikeessa, turvatontahan tämä on kun heti huudellaan”.
Jatkoin kuitenkin matkaa ja törmäten myös muihin asukkaisiin, niin naisiin, miehiin kun lapsiinkin. Ei kestänyt kauan, kun mielessä käynyt ajatukseni alkoi todella hävettää. Se tapahtui tajutessani, että lähes jokainen asukas tervehti minua, osa ujosti, osa iloisesti ja osa parin metrin päästä huudahtaen. Nöyränä jouduin toteamaan, että myös kaltaiseni suvakki voi olla ennakkoluulojensa vanki. Toivuin nolostumisestani nopeasti ja totesin, että ehkäpä voisin hiljaisuutta, vaatimattomuutta ja omaa rauhaa arvostavana jurona suomalaisena oppia tästä jotakin ja päätin jatkossa pyrkiä kännykän näytön tuijottamisen sijaan tervehtimään töissä myös niitä työkavereita joita en tunne, mutta joihin törmään hississä viikoittain.
Lauantaina vietämme maailman suurimman rauhanjärjestön YK:n päivää. Silloin viimeistään on hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään, miten minä voin edistää rauhaa ja toisaalta auttaa niitä, jotka ovat joutuneet turvattomuuttaan jättämään kotinsa. Auttaa voi lahjoittamalla rahaa, vaatteita tai huonekaluja, vaikuttamalla politiikan keinoin puolueissa, nuorisojärjestöissä ja muissa kansalaisjärjestöissä, ryhtymällä vapaaehtoiseksi tai ihan vaan osallistumalla keskusteluun sosiaalisessa mediassa rauhan ja suvaitsevaisuuden puolesta. Maailmaa voi muuttaa, tarvitaan vaan rohkeita ihmisiä.
Sara Etola
Demarinuorten liittohallituksen jäsen
