12. Joulukuuta 2014, Kokkola
On perjantai ja päivän viimeinen oppitunti. Kiiruhdan tuttuun tapaani luokan takanurkkaan. Se on aika tyypillistä 14-vuotiaalle Matiakselle. Alkamassa on englannin tunti. Päällepäin on aivan tavallinen perjantai, mutta tässä päivässä on jotain erityistä. Eduskunnassa on juuri alkamassa äänestys tasa-arvoisesta avioliittolaista. Kerron innostuneena asiasta englannin opettajalleni, joka antaa hiljaisen hyväksynnän puhelimen käytölleni. Hän tietää, että asia on minulle tärkeä. Hän ehkä aavistaa, että tulen muistamaan tämän päivän vielä vuosia myöhemmin. Kuka tietää.
Äänestys päättyy tuloksin 101-90. Tasa-arvoinen avioliittolaki on hyväksytty. Päästän kovan äänen. Äänen, joka on sekoitus iloa, helpotusta ja toivoa. Toivoa siitä, että kohta voin hengittää kevyemmin. Se on usein vaikeaa tässä alle 50 000 asukkaan kaupungissa Keski-Pohjanmaalla. Täällä on niin vaikeaa sanoa ääneen, että on homo. Välillä tuntuu siltä, kuin olisin aivan yksin ja koko maailma on minua vastaan. Eturivissä oppilaat näyttävät turhautuneilta. Tänään en välitä heistä. Tänään voitti rakkaus. Se voittaa myös tulevaisuudessa. Nyt ja aina.
15. Kesäkuuta 2022, Helsinki
Palataan takaisin nykypäivään. Paljon on vettä virrannut Vantaanjoessa sen jälkeen, kun tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttiin. Silloin se tuntui siltä, että nyt tasa-arvo on saavuttanut sen lopullisen pisteen. Ajattelin, että nyt vihdoin alkaisi se aika elämässäni, kun kaikki häpeä ja pelko poistuisivat ja olisin vihdoin ihmisten silmissä jotain muutakin kuin homoseksuaali. Valitettavasti ihmisten asenteita ei muuteta täysin vain yhdellä lakimuutoksella. Olinkin seuraavat viikot niiden ihmisten verbaalisena sylkykuppina, joita tuo lakimuutos ei ilahduttanut. Vitun homot ja niin edelleen.
Millaista sitten on olla homoseksuaali Suomessa vuonna 2022? Miksi minä tarvitsen vielä Pridea? Alkuun todettakoon, että olen 22-vuotias valkoihoinen cissukupuolinen pääkaupungissa asuva mies, joten en voi kertoa millaista on esimerkiksi tummaihoisen homon elämä maaseudulla. Kerronkin siis tässä vain omista kokemuksistani. Osa kokemuksistani on varmasti kuitenkin sellaisia, että moni voi niihin yhtyä.
Kesäkuu on se aika vuodesta, jolloin vietetään Pride-kuukautta. Se on myös se aika vuodesta, jolloin saisi olla kokopäiväisesti perustelemassa Facebookin kommenttibokseissa ihmisille omaa olemassaoloa ja näkyvyyttä. Enkö nyt voisi vain olla hyvä homo ja olla poissa muiden silmistä? Miksi minun pitää tehdä itsestäni niin hirveän iso numero? Mitä minä vielä kehtaan vaatia teiltä heteroilta? Enkö saa ikinä tarpeekseni? Niin. En ilmeisesti. Olen varmaan todella itsekäs ja ahne kun edes kehtaan heittää ilmoille ajatuksen siitä, että olisi kiva, jos ihmiset kohtelisivat minua kuin mitä tahansa elävää, hengittävää, näkevää, kokevaa, aistivaa ja tuntevaa lajitoveria. Tuntevaa. Minäkin tunnen. Se tuntuu muuten tosi pahalta, kun menet baarissa miesten vessaan ja kuulet, kuinka wc-kopin ulkopuolella humalaiset heteromiehet keskustelevat kovaan ääneen siitä, kuinka minunlaiseni hintit pitäisi tappaa. Öisin kotimatkalla käteni muotoilevat taskussa yhdessä kotiavainten kanssa lyömävälineen. Jos satunkin tänään törmäämään siihen huonolla tuulella olevaan henkilöön, jonka arvomaailmaan ei mahdu meikkaava homomies.
Kun olin 14-vuotias ja asuin Kokkolassa, niin minun oli paljon vaikeampaa olla homo. Se oli todella vaikea kasvuympäristö minunlaiselleni ihmiselle, joka ei tuntunut sopivan mihinkään yhteiskunnan luomaan muottiin. Joudun kuitenkin edelleen vielä aikuisena palaamaan niiden samojen asioiden äärelle, joiden edessä olin silloin teini-ikäisenä. Joudun edelleen uusia ihmisiä tavatessani varautumaan siihen, että saan negatiivisen vastaanoton. En voi koskaan tietää, mitä joku ajattelee minusta. Olen erityisen varautunut tuntemattomien miesten seurassa. En siksi, että minulla olisi jotain miehiä vastaan. Syy on siinä, että en koe oloani täysin turvalliseksi tuntemattomien miesten seurassa. Läpi elämäni miehet ovat olleet pääroolissa niissä tilanteissa, joissa olen kokenut fyysisen väkivallan uhkaa. Lähipiirini koostuukin pääasiassa naisista, ja olen aina kokenut oloni turvalliseksi naisten seurassa. Olen aina kokenut, että he ymmärtävät minua paremmin. Heille on helpompi sanoa, että olen homo.
Kuulen edelleen niitä samoja lauseita, kysymyksiä ja oletuksia. Klassikko on ”mun on ihan pakko kysyy sulta yhtä juttua…”. Joo, olen homo. Oliko muuta mitä koet tarpeelliseksi kysyä nyt kun tavataan ensimmäistä kertaa? Sit on tää aina yhtä hauska ”ootko suhteessa se nainen vai mies?”. Niin. Suhteessa, jossa on kaksi miestä. Mietipä kuule ihan ajan kanssa. Välillä saan ”kehuja”, jotka sen kehujan päässä kuulostaa ehkä ihan kivalta, mutta mun korvaan esimerkiksi ”musta on kivaa, kun mulla on homokaveri”, ”omg sä tiiät varmaan kaiken meikeistä ja vaatteista!”, ”siis sä et oo yhtään sellanen ärsyttävä ja pikkurilli pystyssä juokseva homo!” ei kuulosta erityisen kivalta. Me kaikki homot ollaan yksilöitä. Tällaset ”kehut” vaan ylläpitää sitä stereotypiaa, joka monella ihmisellä on homoseksuaaleista. Sitä stereotypiaa, jossa me kaikki homot vaan juostais pikkurillit pystyssä puuteripilvi perässä henkkamaukan ja Zaran väliä. Ihmiset ei huomaa kadulla sitä raksahomoa, jolla on paskaset työvaatteet päällä, vaan ne huomaa sen homon, joka erottuu olemuksellaan eniten muista miehistä.
Sateenkaari ja loputon homojuhla
Oon huomannut, että monia ihmisiä ihmetyttää ja jopa ärsyttää sateenkaarilippu ja sen näkyminen kaikkialla. Moni kunta Suomessa on päättänyt liputtaa kesäkuussa Priden kunniaksi. Menemättä sen enempää Priden syntyyn ja historiaan, haluan todeta sen, että sillä yhdellä lipulla on todella iso merkitys monelle seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvalle henkilölle. Se lippu herättää monissa meistä turvallisuuden tunnetta ja tunteen siitä, että tulee hyväksytyksi sellaisena, kuin on. Muistan sen kesäpäivän vuonna 2014, kun tulin 14-vuotiaana ensimmäistä kertaa Helsinki Pride-kulkueeseen. Saavuin sinne paikasta, jossa en koskaan ollut kokenut tunnetta siitä, että tulisin hyväksytyksi ja kuuluisin johonkin. Tuon lipun nähdessäni koin sen lämpimän tunteen siitä, että olen kotona ja turvassa. Täällä minua ei mitattaisi päästä varpaisiin. Täällä saisin olla minä. Koe tuon tunteen vielä tänäkin päivänä nähdessäni tuon kyseisen lipun. Se tuo minulle turvaa. Jos kyseinen lippu aiheuttaa sinussa negatiivisia tunteita, niin pohdi hetki itseksesi, aiheuttaako itse lippu tuon tunteen, vai voisiko taustalla olla omat negatiiviset asenteesi meitä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan?
Kun tämä kuukausi on ohi ja sateenkaariliput lasketaan alas saloista, yritykset vaihtavat profiilikuvansa takaisin tavalliseksi ja otsikot lehdissä jatkavat muiden asioiden parissa niin muistakaa, että me olemme edelleen olemassa. Me koemme edelleen syrjintää. Me kärsimme edelleen muiden ihmisten negatiivisista asenteista. Joukossamme esiintyy edelleen muita enemmän mielenterveysongelmia. Olemme edelleen suuremmassa riskissä joutua väkivaltarikoksen uhriksi. Valitettavan moni meistä näkee edelleen ratkaisuna omaan tilanteeseensa henkensä riistämisen.
Me emme voi muuttaa itseämme, mutta te voitte muuttaa asenteitanne.
Maailma ei ole vielä valmis, mutta työ paremman huomisen puolesta jatkuu edelleen. Tähän työhön pyydän teitä kaikkia mukaan. Kun näet epäsopivaa tai syrjivää käytöstä, puutu siihen ja kerro asiasta eteenpäin. Älä sulje silmiäsi. Älä ole hiljaa. Älä unohda meitä, joita et näe jokapäiväisessä elämässä. Olemme edelleen täällä, ja tulemme aina olemaan.
Hyvää kesää ja ihanaa Pride-kuukautta kaikille! <3
Matias Hietapakka
