Tasan viikon kuluttua eli Ilonan päivänä 9.10. vietetään valtakunnallista mielenterveysomaisten päivää. Päivän tarkoituksena on luoda julkista keskustelua mielenterveyspotilaiden ja -kuntoutujien omaisten asemasta, toiveista ja tuen tarpeista. Mielenterveysomaisten keskusliitto – FinFami ry toivoo huomion kiinnittyvän erityisesti omaisten jaksamiseen ja heidän voimavarojensa tukemiseen.
Tilastot kertovat surullista tarinaa suomalaisten mielenterveyden tilasta. Suomessa sairastuu vuosittain 75 000 henkilöä johonkin mielenterveyden häiriöön. Joka neljäs sairauslomapäivä liittyy mielenterveyden ongelmiin. Lähes puolella työkyvyttömyyseläkkeen saajista työkyky on alentunut mielenterveyden tai käyttäytymisen häiriön vuoksi. Mielenterveyden järkkyminen on niin yleistä, että lähes jokainen meistäkin tuntee jonkun, joka kärsii mielenterveyden ongelmista. Ellet se ole sinä itse, se saattaa olla etäinen tuttusi tai joku sinulle rakas ihminen.
Suomessakaan ei ole itsestään selvää, että mielenterveyden häiriöön sairastunut ihminen saa oikea-aikaista ja laadukasta apua – ei edes silloin, kun hän itse hakeutuu hoitoon. Omaisia kohtaa suuri huoli erityisesti silloin, kun aikuinen läheinen pitäisi saada hoitoon, mutta hän ei sinne itse halua hakeutua tai muusta syystä pääse. Sairaus saattaa ehtiä äityä hengenvaaralliseksi ennen kuin sairastunut pääsee pakkohoitoon.
Jos kuitenkin sairastunut saa tarvitsemaansa apua, usein omaiset ja läheiset jäävät ilman riittävää tukea. Sairaus muuttaa monen elämän, sillä omainen näkee ja kokee hänelle tärkeän henkilön sairauden hyvin läheltä. Sairastuneen lisäksi apua ja tukea tulisikin tarjota myös omaisille, jotta huolen ja surun keskellä heillä olisi mahdollisuus löytää sopivia keinoja ehtyvien voimavarojensa lisäämiseen.
Vierailin muutama viikko sitten tukholmalaisessa, julkisin varoin rahoitetussa syömishäiriökeskuksessa (Stockholms Centrum För Ätstörningar). Vierailuni aikana sain sellaisen käsityksen, että sairastuneen koko perhe huomioidaan hoidon suunnittelussa ja toteutuksessa poikkeuksellisen hyvin. Mieleeni jäi kaksi toimivalta vaikuttavaa hoitomuotoa, joista toivoisin otettavan oppia myös täällä Suomessa.
Ensimmäistä hoitomuotoa kutsutaan liikkuvaksi ryhmäksi. Hoitomuoto on tarkoitettu vastasairastuneille lapsille ja nuorille. Ryhmään kuuluu lääkäreitä, sairaanhoitajia, mielenterveyshoitaja ja kaksi autoa, joilla liikutaan perheiden koteihin. Ensimmäinen kotikäynti toteutetaan jo kahden viikon sisällä lähetteen tai perheen oman hakemuksen saapumisen jälkeen. Liikkuvassa ryhmässä korostuu koko perheen huomioon ottamisen lisäksi hoidon oikea-aikaisuuden merkitys, sillä puolet tätä apua saaneista vastasairastuneista ei tarvitse hoitoa enää liikkuvan ryhmän tarjoaman avun jälkeen.
Mikäli liikkuva ryhmä ei auta, keskuksessa on myös erillinen perheosasto, jonne muuttaa koko perhe. Perheosaston hoitoon kuuluu muun muassa monta kertaa viikossa toteutettava perhekeskustelu. Hoidon tarkoituksena on tukea sairastuneen lapsen tai nuoren vanhempia ja antaa heille työkalut lapsensa auttamiseen.
Hoito perheosastolla kestää noin 3-6 viikkoa. Koko perheen intensiivinen hoitojakso mahdollistuu Ruotsissa helpommin kuin Suomessa jo siitäkin syystä, että Ruotsissa on tavanomaista, että myös sairastuneen omaiselle voidaan myöntää sairausloma esimerkiksi tällaisen hoidon ajaksi. Tietysti joillekin omaisille juurikin työ on se elämän kasassa pitävä tekijä, joka lisää voimavaroja. Sairauslomaa eivät siis kaikki omaiset tarvitse, mutta kaikilla sitä tarvitsevilla omaisilla pitäisi olla siihen aito mahdollisuus.
Meillä on paljon kehitettävää sekä sairastuneelle että hänen omaisilleen tarjotun avun oikea-aikaisuuden ja sisällön suhteen. Siitä huolimatta kehitystä on tapahtunut jo viime vuosien saatossa. Esimerkiksi tiedon saaminen on joidenkin mielenterveyden häiriöiden osalta helpottunut, mistä on kiittäminen ainakin joillakin alueilla toimivaa perusterveydenhuollon, erikoissairaanhoidon ja järjestökentän välistä yhteistyötä.
Inna Rokosa
liittohallituksen jäsen
