Osa 1: Työläinen – uusi ja vanha20140129_180733

Eilinen keskusteluilta (29.1.2014) Taisteleva talous oli kohtuullinen
menestys, vaikka enemmänkin olisi väkeä voinut olla paikalla. Teen
tässä tekstissä nyt muutaman huomion vallinneesta keskustelusta, koska
esille nousi parikin mielenkiintoista seikkaa, joita ei
yhteiskunnallisessa mielessä voi ohittaa.

Eräs suuresti arvostamani toveri totesi tapahtuman aikana, että
työläisten elintaso on kasvanut niin suuresti, että on aina helppo
mennä sanasta me sanaan minä. Tässä kohtaa on minun oltava hänen
kanssaan eri mieltä. Puhuimme siis työväenluokan yhteneväisyydestä.
Hänen väitteensä varmaan onkin aivan totta hänen sukupolvelleen, joka
todellakin pystyi palkkatyön kautta hankkimaan itselleen omat talot ja
mökit sekä muita mukavia kulutushyödykkeitä ja omaisuutta. Tämä on
varmasti totta myös niille, jotka ovat onnistuneet nappaamaan yhden
niistä katoavista hyvin palkatuista työpaikoista ja pumppaamaan sieltä
itselleen rahaa. Mutta että eurooppalaisella prekariaatille, joka
yrittää etsiä edes sitä yhtä työprojektia saadakseen elämiseen
tarvittavaa rahaa, tämä väite kuulostaa suorastaan märältä rätiltä
kasvoille. Prekariaatilla ei ole suojanaan vanhan maailman rikkauksia,
joiden ääreen paeta, joten väite minään paluuden helppoudesta särähtää
korvaan pahasti.

Prekariaatilla tuntuukin olevan vain oikeus alistua, velkaantua ja
koittaa elää. Siinä samalla kuitenkin kuulemma pitäisi vielä toisten
eläkkeet maksaa ja tehdä työtä (jota ei oikein tahdo ainakaan
palkallisessa muodossa löytyä) hautaan asti. Niin, ja toki kuoppa
kaivetaan itse ja lapiosta maksetaan vuokra – kolikoina tietenkin,
koska lentävät paremmin pohjalta sinne maanpinnalle. Saa porvari hyvän
kopin napattua. Kyllä se joo mahtaa olla suuri ihmetys kun tämä hahmo
puhkuu vihaa ja katkeruutta.

Tämä on uskoakseni sukupolvia erottavista tekijöistä tärkein: täysin
erilainen yhteiskunnallinen todellisuus. Siinä, missä vanhempien
ikäluokkien maailma oli ennustettava, ei tänä päivänä ihminen tiedä
välttämättä edes seuraavasta kuukaudesta mitään. Siinä ei paljoa
elämää suunnitella kun tulot joko tulevat tai eivät tule, projekti
joko jatkuu tai ei jatku. Kun ihminen täyttää tuhannen kerran
työpaikkahakemuksen tuijottaen omaa tiliään rukoillen onnistumista,
niin siinä ei paljoa minään paluu auta. Punkkina saa nuori prole
odotella, että johonkin pääsee iskeytymään. Elämästä tehdään
historiatonta, muistot muuttuvat pelkäksi muistiksi. Elävä kuollut tai
oikeastaan kuollut elävä.

Maailma on muuttunut paljon, mutta onko asennoituminen työtaisteluihin
muuttunut sen mukana? Nykyisessä tilanteessa, jossa pääoma asettuu
monilta osin tuotantoprosessin ulkopuolelle, ei ole työläisellä
mahdollisuutta samalla tavalla lakkoilla kuin oli tehtaissa.
Verkostoitunut maailma löytää kyllä aina jonkun tilalle, minkä takia
työstä kieltäytyminen muuttuu vaikeaksi, vaikka ehdot olisivat suoraan
sanotusti hanurista. Rahanomistajalla on kaikki valta yhteiskunnassa,
jossa kaikesta on tehty rahavälitteistä. Julkiseen vessaankin saat
tunkea muutaman kolikon. Raha ei todellakaan haise. Kysymys pääsystä
rahaan on siis tärkeydessään aivan toisenlainen uudelle työläiselle
kuin vanhalla työläiselle, koska uudella työläisellä, prekariaatilla
ei ole vakaita tuloja, vaan kaikki tulee pätkittäin.

Lopuksi on esitettävä kuuluisa kysymys: mitä on tehtävä? Ensimmäiseksi
on taottava itsenäinen teoreettinen ase, jolla leikata läpi
porvarillisen ideologian. On asetettava jokainen porvarillisen
yhteiskunnan jakamaton ”totuus” arvioitavaksi. Kun vanha Ptolemaioksen
kartta ei enää tee muuta kuin johda kerta toisena jälkeen meitä
harhaan, niin on parasta ottaa systeemi tarkkaan syyniin ja katsoa,
mikä kiertää ja mitä. On kysyttävä rohkeasti, mikä voima kerta toisena
jälkeen ampuu alas tavoitteemme. Eikä tämä riitä, on kysyttävä myös
miten ja miksi. Jokaisen sosialidemokraatin on otettava myös vastuu
itsensä kehittämisestä eikä odotettava jotain messiasta, joka hoitaa
asiat sitten kuntoon. Tämä on tietääkseni joukkoliike.