Opinnot alkavat ja eräänä päivänä ne päättyvät. Onnekseni olen lähempänä jälkimmäistä tilannetta. Valmistun tänä syksynä valtiotieteellisestä tiedekunnasta, joten lähtökohdat tälle jutulle ovat varsin positiiviset. Eräs asia oli kuitenkin vähällä aiheuttaa henkilökohtaisen konkurssin.
Minulla on periaate. Olen aina pyrkinyt elämään säästeliäästi ja välttämään lainan ottamista. Opintojen ohella olen ollut töissä Postilla eli sittemmin Itellalla. Töiden ja opintotuen yhdistelmä on riittänyt minulle mainiosti, enkä ole tarvinnut lisää rahaa. Nyt minulle sitten selvisi opintolainajärjestelmän idioottimaisuus, joka kiteytyy sanoihin ”ota lainaa, vaikket sitä tarvitse”. Lainan valtiontakaus – siis käytännössä lainan saamisen ehto – on sidottu opintorahakuukausiin. Täten minun puolentoista vuoden seikkailu tilastotieteessä ennen pääaineen vaihtoa poliittiseen historiaan koitui katastrofiksi tänä syksynä. En saa lainaa, koska tukikuukauteni ovat loppu. Nyt olisin sitä joka tapauksessa tarvinnut. Pro gradun tekeminen on täysipäiväistä hommaa, enkä yksinkertaisesti ehdi töihin. Edellinen lausahdus saakin jatkonsa: ”… Ja kun tarvitset, et sitä saa.”
Asiasta tekee vieläkin paradoksaalisemman se, että olisin oikeutettu toimeentulo- ja asumistukeen. Nämä kuitenkin olisivat valtiolle kustannus ja minulle ”ilmaista” rahaa. Olisin halunnut vain lainaa (en tukikuukausia), jonka olisin maksanut takaisin ja joka ei olisi kuluttanut veronmaksajien rahoja. Jos olisin ollut ”viisas”, olisin nostanut lainaa pikkuhiljaa ja elänyt risaisesti. Nyt olisin sitten 10 000 euroa velkaa ja hip hei. Mitä tällä järjestelmällä tavoitellaan? Ymmärrän toki, että lainanotto voi parhaassa tapauksessa nopeuttaa valmistumista. Asioilla kuitenkin on yleensä toinenkin puolensa. Arvostan työntekoa ja työkokemusta, ja niin arvostavat myös työntekijöitä palkkaavat työnantajat. Miltä näyttää vastavalmistunut ja velkaantunut ”yliopistopelle”, joka ei ole tehnyt päivääkään töitä?
Uudenmaan Demarinuorten puheenjohtaja,
Juha Häkkinen
