Kaikki muistavat viimesyksyisen keskustelun tasa-arvoisesta avioliittolaista (tai miksikä sitä ikinä haluaakaan kutsua). Kyseisen lain kylkiäisenä tuli myös laki samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeudesta. Tätä vastaan olleet perustelivat mielipidettään mm. argumenteilla ”paras ympäristö lapselle kasvaa biologisten vanhempien kanssa”, ”lapsi tarvitsee isän ja äidin” tai ”lapsen perusoikeuksia loukataan jos hänen huoltajansa on joku muu kuin biologiset vanhemmat”.
Nämä vastustajat ovat mitä ilmeisemmin itse kasvaneet kyseisissä perheissä, kun eivät osaa ottaa huomioon perheiden erilaisuutta. Eräskin pitkään yhteiskunnassamme ollut perhemuoto jossa nämä lainalaisuudet eivät toteudu ovat yksinhuoltajaperheet. Syitä yksinhuoltajuuteen on monia, osa tietoisesti valittuja ja osa taas pakon sanelemia. On vain ja ainoastaan lapselle hyväksi, jos huoltaja on ottanut toisesta eron esim. tämän juopottelun ja/tai väkivaltaisuuden vuoksi, sanovat nämä ”ydinperheen” puolestapuhujat mitä tahansa. Voisi kuvitella, etteivät hekään halua lasten elävän pelon armoilla vain, ”koska lapsella on oikeus molempiin vanhempiin”. Vai pitävätkö he näitä yksinhuoltajia syylisinä siihen, että vievät lapseltaan perusoikeuden? Entä jos molemmat vanhemmat ovat kykenemättömiä pitämään huolta lapsestaan? Onko silloinkin parempi jatkaa kuin ei mikään olisi huonosti vai pitäisikö asialle tehdä jotain, vaikka tuloksena olisikin lapsen sijoittaminen johonkin muuhun perheeseen kuin omien biologisten vanhempiensa luokse? Vaikkapa kahden samaa sukupuolta olevien henkilöiden hoidettavaksi. Olisiko se niin kauheaa, jos lopputuloksena olisi tasapainoinen yksilö?
Kukaan ei varmaankaan voi väittää etteikö lapselle olisi parasta syntyä henkisesti ja taloudellisesti tasapainoiseen perheeseen, mutta tämä ei ole aina mahdollista. Sen takia on syytä miettiä myös vaihtoehtoisia tapoja jotta tämä pieni viaton ihminen saisi ansaitsemansa huoltajan/huoltajat, jotka ovat tukemassa häntä matkalla kohti itsenäistä aikuisuutta.
Jonne Nurmi
