Täytyy tunnustaa, että tällaisena valkoihoisena, hyvin toimeentulevana, pohjoismaalaisena nuorena naisena on vähän paha sanoa että miltä rasismi tuntuu. Joskus olen kuullut huudettavan ”ryssä!”, mutta sitä ei tapahdu juuri milloinkaan. Syrjintää olen kokenut sukupuoleni takia, mutta toden totta, saanko edes puhua rasismista, jos en sitä itse ole kokenut?
Ne ainoat kerrat, jolloin olen pystynyt edes jotenkin tuntemaan rasismin, on se ollut ystävieni kautta. Anteeksi, tarkennan, tummaihoisten ystävieni kautta. Lapsuudenystäväni äiti jakoi viikko sitten tarinansa Facebookissa – miten hänen perhettään on solvattu, uhkailtu ja pahoinpidelty, koska heidän näkemisensä julkisilla paikoilla on provosoinut tuntemattomia ns. kantasuomalaisia. Kuukausia sitten entinen kollegani kertoi että hänen poikaystävänsä laukku tarkastetaan lähes joka kerta kun hän käy kaupassa ja vartijan löytää aina muutaman metrin säteeltä seuraamasta. Vuosi sitten paras ystäväni ei ollut edes ajatellut että häntä syrjitään, kunnes itse huomasin että saan huonompaa, jopa töykeää asiakaspalvelua hänen seurassaan. On niitä rajumpiakin tarinoita ja esimerkkejä, mutta en usko että se on minun roolini niitä kertoa.
Yleinen käsitys on, että etninen tausta vaikuttaa kaikkeen, kuten työelämään, turvallisuuteen, sosiaaliseen elämään ja yleiseen hyvinvointiin. Esimerkiksi, työnhakijat joilla on venäläiseltä kuulostava nimi saavat puolet vähemmän työhaastattelukutsuja kuin hakijat joilla on suomalaiselta kuulostava nimi. 700–900 vuosittaisista viharikoksista 80 % ovat rasistisia rikoksia ja suurimpana uhriryhmänä ovat Somalian kansalaiset. Mediaa seuratessa maahanmuutto nähdään yleisesti Suomen riippakivenä ja uhkana. Poliitikot usein puhuvat maahanmuutosta niin kuin se olisi ongelma, joka pitäisi ratkaista. Samalla vain n. 5 % Suomen väestöstä on syntynyt ulkomailla ja prosenttiluku on alhaisin koko läntisessä Euroopassa.
Minä kuitenkin uskon, että maahanmuutto on vain toinen sana vapaalle liikkuvuudelle. Globalisaation aikakaudella meidän tulee päästää irti maailmankuvasta että on olemassa ”me” ja ”he”. Se helposti johtaa siihen että ”me”-ryhmä sortaa ”heitä”. Me olemme kaikki yksilöitä, jotka vain sattuvat syntymään eri puolille maailmaa, eri kulttuureihin, eri perheisiin, erinäköisinä. En tosiaan halua itse kertoa miltä tuntuu olla syrjitty etnisen taustan takia, koska olen itse etuoikeutetussa asemassa. Minä olen ”me”-lokerossa, halusin sitä tai en. Mutta mitä minä pystyn tekemään, on antaa muille se ääni, joka heille kuuluu. On minun velvollisuuteni tukea kaikkia, jotka kokevat syrjintää tai kuuluvat syrjittyyn vähemmistöön. On myös minun oma häpeäni, jos en ymmärrä muita kulttuureita tietämättömyyttäni ja sorrun stereotypioihin.
Siksi ehdotankin, että otamme vihdoin kaikki konkreettisen askeleen rasisminvastaisessa taistelussa. Ideoita on monia, mutta itse ajattelin että: tutustun johonkin minulle ennestään tuntemattomaan henkilöön sekä etniseen vähemmistökulttuuriin, että uskontoon; aloitan aktiivisesti keskusteluja syrjinnästä ja sen ehkäisemisestä tuttavapiirissäni; tutustun paremmin Suomen alkuperäiskansan, saamelaisten, historiaan; menen enemmän ulos vähemmistöihin kuuluvien ystävieni kanssa (kuten Mirka Vainikka, joka meni ravintolakierrokselle romaniystävänsä kanssa; ja puutun aina syrjintään, vaikka kokisin sen pelottavaksikin.
Loppujen lopuksi, toivoisin että jokainen meistä suomalaisista miettisi miten olemme etuoikeutetussa asemassa muihin verrattuna ja miten voimme kanavoida sen vallan tasapuolisemmin muille. Minä liityin Demarinuoriin, koska uskon kansainvälisten sosialidemokraattien globaaliin solidaarisuuteen, yhdenvertaisuuteen ja tasa-arvoon ja haluan kanavoida vaikuttamiseni politiikan kautta. Ystävä hyvä, ojenna siis kätesi ja anna megafoni sille, jonka on aika puhua. Ja muista kuunnella!
Maria Feodorow
Demarinuorten liittohallituksen varajäsen ja tasa-arvotyöryhmän puheenjohtaja
