Joka syksy on vähän ajankohtaista miettiä ja pohdiskella niitä asioita, minkä puolesta on valmis vähän tekemään töitä ja näkemään vaivaa.
Joka päivä saa lukea uutisista jotain uutta ja maata mullistelevaa SSS-hallituksen jahkailun ja pähkäilyn toimesta. Tuntuu, että me saamme suomalaisina olla nyt siinä asemassa, että olan taakse saa vilkuilla seuraavaa fileerausveitsen iskua.
Aloitin syksyllä kasvatustieteen ja yhteiskunnan tutkimuksen maisteriopinnot. Otin vastaan täyspäiväisesti töitä samalla. Pelkäsin opiskelua sille kaavailtujen tulevaisuuden leikkausten takia; opiskelijoita kun kuitenkin ajetaan elämään tällä hetkellä yhä ahtaammalle. Muutin pieneen ahtaaseen solukoppiin, ilman juuri mitään omaisuutta ja aloitin muutenkin elämän tyhjältä pöydältä. Nyt yhteiskunnassa vallitsee närkästys siitä, että hyvinvoinnin ja toimeentulon merkitys ja arvostus alkaa olla katoavaista. Ympäriltä kuulee koko ajan tarinoita ja juttuja siitä, miten joillakin ihmisillä asiat menevät vielä huonommin kuin itsellä ja silloin tulee helposti ajatelleeksi sitä, kuinka pitäisi opetella lopettaa valittaminen ja miettiä, mitä minä voin tehdä? Kaikilla kun ei ole enää sitä energiaa pitää omia puoliaan, ei vaikka kuinka haluaisi.
Joka päivä joudun myös pohtimaan sitä, mihin voimavarat riittäisivät, jos joutuisi päivät pitkät selviämään itsekseen? Syrjäytyneitä on jo nyt yhteiskunnassamme liikaa, emmekä oikeasti asetu vähäosaisempien asemaan. Ei ole mitään yhtä tekopyhää kuin puhua yhteisestä hyvinvoinnista ja toimia kuitenkin täysin sokeasti vastoin omia puheitaan. Ei ole mitään niin tekopyhää kuin osallistua tai olla osallisena jossain mille loppupeleissä naureskellaan eikä laiteta arvoa. Menneellä viikolla minulla oli töissä valtava omantunnon taistelu: opiskelijana on onni että minulle tarjottiin työsopimusta, jolla koulun ja työn välillä tasapainottelu helpottuisi mutta rahallisesti pärjäisin paremmin sillä kuin opintolainalla ja tuilla. Samasta sopimuksesta kuuli myös kollega, jolla on työkyvyllisesti vaikeampaa pärjätä kokopäivätöissä ja keskustelimme myös hänen tilanteestaan, kuinka se helpottaisi häntä suuresti. Hetken olin valmis vetäytymään. Ajattelin että hänellä on asiat huonommin kuin minulla. Omatuntoani hakattiin ihan tolkulla. Pomon käydessä muutaman päivän päästä ryhmässämme hän kertoi minulle että aluepäällikkö on tulossa keskustelemaan mun puolittamisestani. Olin tietenkin heti varmistelemassa että tämähän on vain sitten minulle. Enkä ole maininnut kollegalleni että sopimus on jo minulle luvattu.
Uskokaa tai älkää, joka kerta häpeän niitä tilanteita tai hetkiä, jolloin vaikeissa tilanteissa joutuu tuijottelemaan omaa napaansa. Olen saanut elämältäni aika paljon onnistumisia mutta myös niitä takaiskuja. Yhteiskunnassa noita takaiskuja on pienituloisten ja vähäosaisempien kannalta näkynyt liikaa. Minua myös harmittaa, että tämä tilanne luo armotonta kilpajuoksua ja ihmisarvon polkemista yksilöiden välille ja eilen viimeeksi pohdin, haluanko elää sellaisessa Suomessa, jonka uhkakuvia nyt on jo ilmassa. Se on aikoinaan ollut yksi syy liittyä Demarinuoriin, ja nyt olen oppinut että tasapaino itsekkyyden ja kanssaihmisistä huolehtimisen välillä voi löytyä! Tiettyjä asioita on lähdettävä merta kauempaa hakemaan ja tavoittelemaan, mutta se ei ole minun kohdallani ajankohtaista vielä. Minun osallisuuttani ruokkii auttamisen halu. Haluan ja voin olla osallisena järjestöllisen vaikuttamisen kautta. Tänään viimeeksi huomasin että joukossa on voimaa. Tampereen demarinuoret ovat aivat uskomatonta porukkaa. Puheenjohtajan melkein eilen kuollessa stressiin ja tänään flunssaan, upeat aktiivit valloittelivat Tullintorin Rekrytoria vaatimattomasti, mutta kuitenkin solidaarisuutta eteenpäin jakaen. Ei kannata koskaan sanoa, että minä ole vain yksi ihminen jolla ei ole mielipiteitä. Tai että onhan tämä nyt vähän vaatimatonta, kelpaakohan tämä kellekään? Huomaakohan minua kukaan? Oman osallisuuden tiensä löytäminen ei ole suora, helppo tai nopeakaan. Flunssaisena halusin vain kirjoittaa kiitokseni blogitekstin muodossa ja kiittää niitä jotka ovat jo pitkään mukana olleet ja hypänneet yli useampia kuoppia ja innostaa niitä, joita osallistuminen ja vaikuttaminen kiinnostaa, näkemään itsensä aikamoisen arvokkaana tälläisella kaaoksen hetkellä, kun milloinkaan ei tiedä mikä vene kaatuu ja mikä seilaa määränpäähänsä.
Jenni
