Kolumni on ilmestynyt Sanomalehti Demokraatissa 24. elokuuta 2015
Kohtaan aika ajoin hämmästelyä, miten saatan olla puolueista juuri SDP:n jäsen. Poliittisen vakaumukseni kyseenalaistukset tulevat pyytämättä, mutta eivät juuri yllätä. Nykyisessä SDP:ssä puolustusliitto Naton jäsenyyttä kannattamalla tai puoluetta keskiluokan suuntaan kirittämällä saa nopeasti porukkaan sopimattoman oikeistodemarin maineen.
Minua leima ei ole enää aikoihin häirinnyt. Edustamalleni sosialidemokratialle löytyvät pitkät perinteet SDP:n historiasta, kutsuttiinpa sitä oikeistososialidemokratiaksi tai keskusta-vasemmistolaisuudeksi. Myös tehty politiikka puhuu puolestaan.
Väinö Tanner -mitali on suurin tunnustus, jolla SDP voi jäsenensä palkita. SDP:n puheenjohtajana sekä pääministerinä toiminut Tanner on kiistatta puolueen ja Suomen historian suurimpia valtiomiehiä. Ymmärrys Tannerin sanoista, teoista ja perinnöstä tuntuu silti olevan demareilla kaikkein heikoimmin hallussa.
Tannerin ajatusten varaan rakentui SDP:n oikeistosiipi, jota hän itsekin edusti. Sotien jälkeen Tanner sai tuekseen sodan nähneitä miehiä, jotka jakoivat Tannerin arvot ja tavoitteet. Asevelisosialisteiksi kutsutut toverit rakensivat pohjan oikeistososialidemokratian pitkälle perinteelle.
Oikeistodemarit vetivät puoluetta pois äärivasemmiston houkutuksista kohti poliittista keskustaa. Poliittisia voittoja etsittiin kompromissien kautta ja talouspolitiikkaa reivattiin kauemmas komentotaloudesta. Ulkopoliittisesti puolueen oikeisto halusi viedä Suomen osaksi länttä, pois Neuvostoliiton ikeestä. Demareita minun makuuni.
Oikeistososialidemokratiasta tuli pysyvä osa SDP:tä Tannerin ja aseveljien ansiosta. Maltillista yhteiskuntapolitiikkaa ja hallitusyhteistyötä erityisesti kokoomuksen kanssa suosineita oikeistodemareita on sittemmin nähty vaihtelevasti puolueen toiminnassa.
Renessanssia Tannerin ja oikeistodemareiden perintö eli vuosituhannen taitteessa Paavo Lipposen kahden hallituksen aikana. Kansa on siunannut tehdyn työn jälkeenpäin äänestämällä Lipposen toistuvasti kyselyissä maan historian onnistuneimmaksi pääministeriksi. SDP:tä sama väki ei viimeaikoina ole juuri äänestänyt.
Historian valossa ei pitäisi olla häpeä tunnustautua oikeistososialidemokraatiksi. SDP:n oikeiston edustajat ovat vuosikymmeniä hakeneet äänestäjiä sieltä, missä perinteinen työväenliturgia ei vetoa. Tuulipukukansan lisäksi SDP:stä suuren ovat tehneet tuhannet keskiluokkaiset, jopa näennäisen porvarillisia päämääriä tunnustaneet äänestäjät. Puolue on pystynyt yhdistämään kansalaisia yhteisten tavoitteiden äärelle yhteiskunnan monilta laidoilta.
Nykyisessä SDP:ssä oikeistodemareita on vähän. Puolueen kansanedustajista yksikään ei tunnustaudu oikeistososialidemokratian pitkän linjan kannattajaksi ainakaan julkisesti. Se on sääli. SDP:ssä näyttää yleistyneen ajattelutapa, ettei kukaan voi olla liian vasemmistolainen puolueeseen. Mutta jos liikut liiaksi keskelle, tulevat sopivuuden rajat nopeasti vastaan. Kasvava vasemmistopopulismi uhkaa romuttaa Tannerin perinnön keskitien SDP:stä.
Yksimielisyys ei milloinkaan ole ollut suuren puolueen tuntomerkki. SDP:ssä on aina ollut jakolinjoja, vaikka muuta hurskasteltaisiin. Näin tulee olla jatkossakin. Uusia ajatuksia synnyttävä keskustelu on mahdollista vain, jos puolueessa on monia kuppikuntia sitä käymässä. Rivejä ei voi eikä pidä ampua suoriksi.
SDP tarvitsee jatkossakin oikeistodemareita. Miehiä ja naisia, jotka uskaltavat haastaa ja tuulettaa puolueen ajattelua. Heitä tarvitaan, jos SDP halutaan nostaa jälleen suureksi puolueeksi.
Oikeistososialidemokratia ansaitsisi kunnianpalautuksen. Suuntauksen puolesta puhuu paitsi SDP:n takavuosien menestys, myös suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kukoistus. Varma tapa ajaa puolue nappulaliigaan on vieroksua oikeistodemareita tai syyttää heitä puolueen alamäestä.
Eemeli Peltonen
kirjoittaja on Uudenmaan Demarinuorten puheenjohtaja
