Noin kuukausi sitten Yhdysvallat pääsi jatkamaan noin vuosikymmenen välein tapahtuvaa perinnettä: Lähi-idässä sotimista. Tällä kertaa tähtäimessä on Iran, jota vastaan Yhdysvallat ja Israel aloittivat sodan 28.2. Oikeutuksia tälle sodalle löytyi ainakin Iranin hirmuhallinnosta sekä sen orastavasta ydinaseohjelmasta, josta ei saatu sopua sotaa edeltäneissä neuvotteluissa. Ennen sotaa Iranissa oli ollut levottomuuksia ja valtavia mielenosoituksia maata hallitsevia islamisteja vastaan. Jos Yhdysvaltain tavoitteena oli kaataa tämä uskonnollinen diktatuuri ja tuoda tilalle demokratia, on tavoite epäonnistunut täysin. Vaikka ajatollah Khamenei saatiin tapettua, näyttää Iranin hallinto ottaneen maansa entistä tiukempaan otteeseen.
Suomen valtionjohto on ollut melko vaitonainen konfliktin osalta. Kovasti painotetaan de-eskalaation tärkeyttä, mutta samalla ollaan kykenemättömiä tuomitsemaan Yhdysvaltain ja Israelin siviileihin kohdistuneita iskuja. Historiaa katsoen tämä on jokseenkin ymmärrettävää. Suomen ulkopolitiikka perustui pitkään Neuvostoliittoon päin rähmällä olemiseen. YYA-sopimuksessa Suomi sitoutui puolustusliittoon Neuvostoliiton kanssa. Syksyllä 1968 kommunistien tankkien vieriessä Prahan kaduilla ei Suomen valtionjohdolta ilmennyt paljoakaan sympatiaa miehitettyä Tšekkoslovakiaa kohtaan. Suurvallan mielistely kuitenkin tepsi, ja Suomi säilytti itsenäisyytensä kylmän sodan aikana.
Natoon liittymisen jälkeen Suomessa on voinut aistia YYA-ajan vivahteita. Erityisesti Perussuomalaiset on alkanut näyttää huolestuttavia merkkejä suomettumisesta. Viime perjantaina Perussuomalaisten europarlamentaarikko Sebastian Tynkkynen puolusti urheasti Yhdysvaltain laitonta hyökkäyssotaa Ylen aamussa. Hänen mukaansa pommituksia kuuluu jatkaa niin kauan, että kansa tekee vallankumouksen. Nykytietojen valossa Iranin hallinto on ottanut maansa entistä tiukempaan otteeseen, eikä vallankumousta ole näköpiirissä. Perussuomalaiset esti myös syksyllä Suomen Palestiinan tunnustamisen, vaikka jopa tasavallan presidentti antoi sille vihreää valoa. Tästä Yhdysvallat, Israelin suurin tukija, oli epäilemättä mielissään. Persut toistelevat nyt Trumpin valheisiin perustuvia ja usein sekavia perusteluita sodalle. Nyt on jo käynyt selväksi, ettei Iranin terroristihallintoa vaihdeta siviilejä pommittamalla. Perussuomalaiset haluavat kuitenkin Yhdysvaltain jatkavan ohjusiskuja. Sopii kysyä, mikä on puolueen oikea motiivi?
Tasavallan presidentti Alexander Stubb, pääministeri Petteri Orpo, ulkoministeri Elina Valtonen sekä puolustusministeri Antti Häkkänen edustavat kokoomuksen ulko- ja turvallisuuspoliittista värisuoraa. Tämä nelikko ei ole vastannut Trumpin rikkomuksiin kovalla kritiikillä. Oli se sitten Venezuelan presidentin (diktaattorin) kidnappaus, Iskut Nigeriaan tai Israelin kansanmurhan rahoittaminen, on valtionjohto ollut vaitonainen. Grönlannin suhteen oltiin sentään suoraselkäisiä, mihin voi vaikuttaa se, että kohteena oli kerrankin Eurooppa. Viimeisimpänä Suomi on ilmeisesti sitoutunut tukemaan Hormuzinsalmen avaamisessa. Ulkoministeri Valtonen onneksi täsmensi, ettei Suomi ole lähettämässä kalustoa avaamaan salmea. Kyseessä vaikuttaakin olevan Stubbin reaalipoliittinen taidonnäyte, jossa Yhdysvaltain presidenttiä juksataan. Toisaalta on hieman outoa, että sitoudumme auttamaan laittoman sodan lieveilmiön ratkaisussa. Stubbille annan kuitenkin anteeksi hänen pienen suomettumisensa.
Kansakunnan tuore isä Alexander Stubb on nimittäin asettanut Suomen jälleen kerran maailmankartalle. Suomella on tärkeä rooli niin sanotussa halukkaiden koalitiossa. Koalitio on ollut hyvä keino tukea Ukrainaa ja osoittaa Euroopan yhtenäisyyttä samalla, kun amerikkalaiset näyttävät oikeudenmukaisuudelle kieltä ja EU on kykenemätön tekemään päätöksiä. Suomen vahvasta roolista halukkaiden koalitiossa saa kiittää Stubbia. Presidentti on myös onnistunut pitämään hyvät suhteet Trumpiin vaikuttamatta täysin nuoleskelijalta. Yhden miehen golfin peluun ansiosta Yhdysvallat kunnioittaa Suomea ja ostaa meiltä jopa jäänmurtajia. Stubb on myös osannut olla kriittinen Trumpia kohtaan. Kun Yhdysvallat uhkasi Grönlantia, presidentti teki hyvin selväksi, että Suomi tukee Grönlantia ja Tanskaa eikä hyväksy Yhdysvaltain painostusta. Sosialidemokraatin lailla Stubb on onnistunut tasapainottelemaan osapuolten välillä ja siten saanut Suomelle toivottuja lopputuloksia. Presidenttejä ei ole yleensä kovin paljon kritisoitu, eikä tämä kirjoitus ole poikkeus. Löytyisikö Stubbista jopa demareille vuoden 2030 presidenttiehdokas?
Ei se mielistely pelkästään hyvästä ole. Suomi on kyllä vakuutellut sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen puolesta, mutta Trumpin sitä jatkuvasti rikkoessa unohtanut sen toimeenpanon. Sääntöpohjainen maailmanjärjestys on murenemassa, mutta se ei tarkoita, että se pitäisi heittää roskiin. Kansainväliset lait ovat Suomen kaltaisen pienen maan tuki ja turva. Ne varmistavat, etteivät isot maat pääse kiusaamaan ja valloittamaan pienempiä. Donald Trump, Vladimir Putin ja Xi Jinping jokainen järjestelmällisesti tuhoaa sääntöpohjaista maailmanjärjestystä. Suomen on pidettävä siitä kiinni kynsin ja hampain.
Kaikesta tästä huolimatta Suomella menee ihan hyvin. Kylmän sodan rähmälläänolosta ollaan vielä kaukana. Vaikka ulkopoliittinen johto onkin usein turhan mielistelevä, yhteiskunnan muut rakenteet ovat onneksi pysyneet kriittisinä. Valtamedia ei ole lähtenyt mukaan Trumpin valheisiin ja kertoo totuuden Yhdysvalloista. Myös Suomen kansa on pitänyt selkänsä suorana. Perussuomalaisten olisi hyvä muistaa, ettei vapautta saa aikaan ohjusiskuilla. On korkea aika lopettaa Trumpin kenkien nuoleminen ja muistaa, ketä sitä demokratiassa edustetaankaan. Ei, Yhdysvallat ei ole Suomelle kuin uusi Neuvostoliitto. Suomen ja suomalaisten täytyy kuitenkin pitää mielessä menneisyyden kömmähdykset ja varoa tekemästä samoja virheitä uudelleen.
Leo Liukkonen
Helsingin Demarinuorten piirihallituksen jäsen