Suomessa on herätty puhumaan nuorten väkivallasta ja rikollisuudesta. Julkisessa keskustelussa jotkut ovat piirtäneet suoran viivan maahanmuuton ja ilmiön välille osan tekijöistä ollessa maahanmuuttajataustaisia. Osa puolestaan on katsonut keskustelun olevan pelkistävää nuorisorikollisuuden ollessa maassamme laskussa. Aiheen politisoituminen estää meitä helposti keskittymästä ratkaisuihin.
Itselläni pisti silmään erityisesti Ilta-Sanomien Timo Paunosen kolumni, ”Suomi kulkee jo Ruotsin tietä – nuorten raaka katuväkivalta kertoo pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan epäonnistumisesta”. Kun puhumme rikollisuudesta, tulee meidän puhua syrjäytymisestä. Ja kun puhumme syrjäytymisestä, tulee meidän ymmärtää niitä syitä, jotka aiheuttavat syrjäytymistä. Pienituloisuus, työttömyys, matala koulutustaso, perhetaustan ongelmat, syrjintä ja kiusaaminen joitakin mainitakseni, asettavat ihmisen alttiimmaksi syrjään jäämiselle, rikollisuuteen ajautumiselle, päihteiden käytölle, yksinäisyydelle ja mielenterveysongelmille. Jos osalle nuorista nämä ilmiöt ovat arkipäivää, onko hyvinvointiprojektimme epäonnistunut?
Presidentti Tarja Halonen on joskus todennut, että hyvinvointivaltion idea on taata kaikille samat perusedellytykset elämään, koska kukaan meistä ei voi valita vanhempiaan. Hän ei voisi olla enempää oikeassa. Kun tarkastelemme suomalaista hyvinvointivaltiota, havaitsemme kuitenkin, että sen lupaus ei toteudu, kuten olisi tarkoitus. Kalevi Sorsa-säätiö julkaisi tänä vuonna Eriarvoisuuden tila Suomessa 2020-raportin. Siinä todetaan, kuinka hyvinvointivaltion rakentamisen vuosina 1966–1990 tuloerot Suomessa pienenivät ja alimman tulokymmenyksen tulot kasvoivat eniten. Kehitys oli 1990–2017 välillä päinvastaista: suurituloisimman prosentin tulot kasvoivat eniten. Vedenjakajana on 1990-luvun lama.
Kun Tilastokeskuksen mukaan lapsiköyhyysaste oli vuonna 1994 4,2 %, vuoteen 2018 mennessä se oli noussut 10,5 %:iin. Suurinta lapsiköyhyys on yksinhuoltajaperheissä. Varakkain kymmenys omisti Suomessa 37 % kaikesta nettovarallisuudesta vuonna 1987. Vuonna 2016 osuus oli jo 47 %.
Ilta-Sanomien Paunonen on väärässä. Katuväkivalta ei ole merkki hyvinvointiyhteiskunnan epäonnistumisesta, vaan sen periaatteista luopumisesta. Ruotsin ongelmalähiöt ymmärrettävästi kiinnittävät huomiomme, mutta tulee muistaa, että Ruotsi on sosialidemokraattisen kansankodin sijasta nykyään yhteiskunta, jossa on voittoa tuottavia yksityiskouluja ja perintöveron aste on pyöreät nolla prosenttia. Esim. Saksassa perintövero lähisukulaisen osalta voi olla korkeimmillaan 30–43 %. Suomessakaan ei ole enää varallisuusveroa.
Miten tämä liittyy sitten syrjäytymiseen? Presidentti Halosen painottamat perhetaustaa tasapainottavat ja yhteiskuntaan integroivat tekijät, kuten nuorisotyö, harrastustoiminta, kouluterveydenhuolto, varhaiskasvatus ja koulutus rahoitetaan verovaroista. Ekonomisti Thomas Piketty on todennut varallisuuden ja suurten tulojen aliverottamisen johtavan sosiaalisen turvaverkon harventamiseen. Tätä politiikkaa nykypäivänä edustavat opposition kokoomus miljardin veronkevennyksineen ja perussuomalaiset lupaamalla veroalella ”dynaamisia vaikutuksia”. Ratkaisujen sijaan oikeisto tuhoaisi veropohjaa edelleen rapauttamalla kaiken, mitä me suomalaiset pidämme tärkeänä. Ajatukset siitä, kuinka rikkaiden tulisi maksaa enemmän omastaan ja että me kaikki voitamme parantamalla sosiaalista koheesiota, tulee nostaa uuteen kunniaan.
Niille suomalaisille, jotka pelkäävät erilaisten ihmisten muuttavan maatamme on todettava, että eri etniset ja uskonnolliset ryhmät ovat aina olleet osa Suomea. Hyvänä esimerkkinä talvi- ja jatkosodassa palvelleet juutalaiset ja islaminuskoiset tataarit. Kalevi Sorsa-säätiön tutkimus on todennut rasismin olevan yksi syrjäytymistä edistävä tekijä. Perustuslakimme yhdenvertaisuuspykälä turvaa kaikille ihmisille tasavertaisen kohtelun. Syrjiminen ei ole isänmaallisuutta, vaan epäsuomalaisin asia, jonka voi tehdä.
Kantasuomalaisen voi olla vaikea ymmärtää, miltä rasismi tuntuu. Meissä kaikissa on kuitenkin ominaisuuksia, joita voidaan pitää erilaisuutena ja joiden perusteella meitä voidaan kohdella huonosti. Hyvä esimerkki tästä on kouluväkivalta henkisessä ja fyysisessä muodossa. Syrjintä voi koskea ketä tahansa ja se on koko kansan ongelma.
Väkivaltaista käyttäytymistä ei koskaan tule hyväksyä, mutta sen aiheuttaja täytyy ymmärtää. Mikäli haluamme kasvattaa lapsista ja nuorista vastuullisia ja yhteisöön sosiaalistuneita yksilöitä, voi se tapahtua vain terveessä vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Me kaikki olemme vastuussa siitä, onko yhteiskuntamme myötätuntoinen ja näemmekö nuoren jonkun lapsena, päihderiippuvaisen jonkun sisaruksena tai syrjäytyneen jonkun entisenä koulukaverina.
Lyhyellä tähtäimellä meidän on helppo puhua kovista keinoista ja rangaistuksista. Nekin ovat osa keinovalikoimaa, mutta pitkällä tähtäimellä ratkaisujen on oltava toiset. Paras tapa hankkiutua eroon rikollisuudesta on antaa nuorille mahdollisuus toteuttaa unelmiaan. Unelmia omasta työstä, toisen asteen opiskelupaikasta, korkeakouluun pääsystä, arvokkuuden ja yhteenkuuluvuuden tunteesta. Ja unelmien pohjana on oltava edellytykset niiden toteutumiselle.
Waltteri Niiranen, Oulu
Yleisen historian maisterivaiheen opiskelija
Demarinuorten liittohallituksen 1. varajäsen
