Suomen Sosialidemokraattisen puolueen vuoden 1903 Forssan ohjelmassa todetaan seuraavaa kirkon ja valtion suhteesta: ”Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisälliset asiansa. Uskonnonopetus on poistettava kouluista.” Tästä Forssan ohjelmasta ollaan tultu 2000-luvun Suomeen, jossa edelleen on lainsäädännössä määrätty Suomessa olevan valtionkirkkojärjestelmä eli jossa Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja Suomen ortodoksinen kirkko ovat osa valtiota.
Yhä kansainvälistyvämmässä Suomessa kysymys siitä kuka on suomalainen ei ole enää yksinkertainen. Suomalainen ei välttämättä ole enää vaaleaihoinen kristinuskoa tunnustava henkilö. Hän voi olla sekä suomea että arabiaa puhuva islamin uskoa tunnustava henkilö. Pohdinkin miksi Suomessa ollaan edelleen tässä samassa tilanteessa kuin Forssan ohjelmassa vuonna 1903 on todettu? Mielenkiintoista on myös se, että useat tutkimukset osoittavat suomalaisten kokevan uskonnon melko henkilökohtaiseksi ja yksityiseksi asiaksi.
Vapaa-ajattelijain liitto vaatii lainsäädännössä valtionkirkkojärjestelmän purkamista niin, että missään yhteiskunnallisissa toimissa ei edellytetä eikä harjoiteta minkäänlaista uskonnollista toimintaa. Lisäksi liitto vaatii kirkkojen jäsenmaksun kannon poistamista verotuksen yhteydessä, kaiken uskontokunnille jaettavan rahallisen valtionavun tai muun yhteiskunnallisen tuen lopettamista, uskonnon opetuksen lopettamista päiväkodeista ja kouluista, teologisten tiedekuntien lakkauttamista valtion yliopistoista, uskonrauha- ja jumalanpilkkalakien kumoamista sekä yleisen hautaustoimen siirtämistä valtiolle ja kunnille.
Nykyisessä valtiokirkkojärjestelmässä on kuitenkin sekä omat hyvät että huonot puolensa vapaa-ajattelijain liiton vaatimuksista huolimatta. Tarkasteltaessa nykyistä valtion ja kuntatalouden tilaa nykyään kirkolla olevan hautaustoimen siirtäminen kunnille ja valtiolle herättää kysymyksen, että mistä saadaan rahat tähän tehtävään? Rahatilanne on erittäin tiukalla muutenkin. Toisaalta olisiko mahdollista, että kaikille uskontokunnille valtio jakaisi rahallista valtionapua jäsenmäärän perusteella? Tuolloin kaikki erilaiset uskonnolliset seurakunnat saisivat valtion avustusta eikä mikään uskonnollinen taho olisi ylivertaisessa asemassa. Myös koulumaailmassa on omat ongelmansa kristinuskon opettamisen keskeisyydestä. Olisiko mahdollista siirtyä nykyistä laajemmin eri maailmanuskontojen ja elämänkatsomustiedon opettamiseen päiväkodeissa että peruskoulussa? Nykyisessä mallissa kristinuskolla on melko ylivertainen asema.
On kuitenkin myös todettava, että Suomeen rantautunut kristinusko ja sitä kautta valtionkirkkojärjestelmän syntyminen on tuonut suomalaiselle yhteiskunnalle ja sen jäsenille paljon arvokasta. Se on auttanut luomaan suomalaista yhteiskuntaa läpi vaikeidenkin aikojen. Olisiko mahdollista, että tulevaisuudessa Suomessa siirryttäisiin vähitellen vahvasta valtionkirkosta kohti heikkoa valtionkirkkoa, jossa pyrittäisiin mahdollisimman tasavertaiseen ja neutraaliin asemaan valtion toimesta? Tällöin ei mikään uskontokunta saisi ylivertaista asemaan suhteessa valtioon, ja samalla voitaisiin tarkastella nykyistä valtionkirkon asemaa uudelleen. Mielestäni Suomen valtionkirkon asemaa pitäisi tarkastella uudelleen.
Piia Noronen
Kirjoittaja on Turun Mikaelin kirkossa seurakuntavaaliehdokas
