Maanantai. Tavallinen viikon aloitus Niemi-Pellisen residenssissä; pyykkiä, koirien ulkoiluttamista, ruuanlaittoa, laskunmaksua;  näin kuluu jokainen muukin viikonpäivä ja aikuisena ihmisenä koen olevani velvoitettu pitämään huolta omasta kodistani, reviiristäni ja siellä majailevista karvaisista lapsistani. Viettämään aikaa kotona mahdollisimman paljon niiden ihmisten ja eläinten kanssa, jotka maksavat vilpittömällä rakkaudella takaisin huolenpitoni. Mies aikuisena ihmisenä toki huolehtii myös itse itsestään, mutta täytyyhän ihan rakkaudesta joskus ruoka tehdä valmiiksi jääkaappiin ja sitä rataa.

Työkseni hoidan lapsia. Opetan, ohjaan, neuvon ja selitän. Minulla on velvollisuus ja vastuu siitä, että muiden lapset saavat parasta mahdollista kasvatusta kodin oppien tueksi. Itkun päästessä pienellä siinä kohtaa, kun vanhempi ensimmäisiä kertoja jättää lapsensa luottavaisin mielin päiväkodin tätien vastuulliseen huomaan, sitä itse usein selittää, lapselle että ei hätää, äitien ja isien pitää käydä töissä jotta he voivat sitten huolehtia sinusta siellä kotona ja että saatte sitten viikonloppuna herkutella sinun mieliruualla. Kannatan ehdottomasti sitä, että mahdollisuuden salliessa lapsen tulee saada kasvaa ja viettää aikaa kotona niin paljon kuin mahdollista. Päivähoito-oikeuden rajaaminen toivottavasti avaa monen silmiä siihen, miten tärkeää lapsen on olla päivähoidon lisäksi myös kotona. Vanhempina teillä on vain hetki aikaa, kun untuvikot ovat pieniä. Päiväkodissa ollaan otettuja siitä, kuinka paljon vanhemmat kehuvat meitä varhaiskasvatuksen ammattilaisia hyvästä hoidosta. Mutta mekin olemme kiitollisia siitä,  kun lapsi on saanut olla vapaalla silloin kun äiti tai isäkin on, ja kertoo seuraavan kerran hoitoon saapuessaan siitä, miten hienoa oli ratsastaa iskän reppuselässä pihanurmikolla eikä se vaan puhunut puhelimessa.

Ryhmäkoot repeilevät jo nyt liitoksistaan.  Minun pyykkivuorenikin pienenee kotona nopeammin kuin työssäni kestän 7 kolmevuotiaan perässä eteisessä pissalle ja pukemaan lähtiessä. Kuvitelkaa siihen vielä yksi pallero lisää. Siinä välissä meinaa kaksi jo pistää leikiksi pukemishommissa, yksi kiukkuaa kun mikään ei suju ja toinen ei halua lähteä ulos. Eikö olisikin hienoa jos nämä kaikki tilanteet saisi rauhoittaa vain yhteen lapseen keskittyen kerralla, sillä päiväkodin eteinen ei ihan pelaa vuoronumerolla.

Siinä käytäntöä,  tässä teoriaa: laadukas pedagogia on lapsen elämän alkuun laittamista. Tämä työ ei ole itsestäänselvyys; se vaatii suunnittelua, herkkyyttä tuntea lapsi, leikkitaitoja, kuuntelemisen taitoa, kehumista, tukemista ym. vuorovaikutustaitoja. Meitä jokaista varhaiskasvatuksen työntekijää koulutetaan useita vuosia ammattikorkeissa, yliopistoissa, ja ammattikouluissakin, jotta osaisimme yhdessä kehittää päivähoidon toimintaa laadukkaaseen suuntaan. Mutta mikä sitä vaikeuttaa? Jo mainitsemat ryhmäkoot nyt ainakin alkuun. Hallituksen kaikki naurettavat säästötoimet iskevät lujaa jokaiseen pienituloiseen,  vähäosaiseen ja puolustuskyvyttömään. Mietteliääksi ja katkeraksi vetää kun opiskelemaan pitäisi lähteä,  koulutuksesta leikataan ja pitäisi saada noiden leikkauksien jälkeen vielä laadukasta kasvatustieteen opetusta? Tai että valmistuttuaan,  pätkätyötä tekevä lastentarhanopettaja lomailee kesät, kun säästetään, ja silti päivystysajan hoitoyksiköt huutavat tekijöitä. Ansiosidonnaisen saamista rajataan ja kuitenkin annat kesän ajankin pienistä tuloista liittoon ja toivot saavasi apua. Tai että kun kotiin joku sitten päättää jäädä hetkeksi aikaa lapsien kanssa ja heidän kotikasvatuksellensa suotava rahallinen tuki on olematonta niin että rahan takia onkin pakko palata töihin ja niin mennään kahdeksantena lapsena ryhmään, kun kotiinkaan ei voi jäädä. Oravanpyörä on valmis. Kyllä se vaan niin on että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Huh, taidan mennä pesemään jälkipyykkiä. Tehopesulla. Osallistuisikohan Ässät pyykkitalkoisiin?

 

Jenni Pellinen

Tampereen demarinuorten puheenjohtaja, päiväkodin täti