Hallituspuolueilla on nyt yhteiskunnallisessa keskustelussa ajatusjohtajuus: muiden tehtäväksi jää reagoida avauksiin ja ehdottaa lievempiä, silti samaan suuntaan vieviä kompromisseja. SDP:n pitää mieluummin luoda oma, konkreettinen visionsa Suomen tulevaisuudesta, kirjoittaa Emilia Kangaskolkka.
Suomen nykyinen poliittinen ilmapiiri on täynnä epäluottamusta. Puolentoista vuoden ajan olemme kuulleet jokaisen hallituksen esityksen kohdalla tietoisesti lanseeratun fraasin “pakon sanelemista” leikkauksista.
Ajattelemme, että kyllä kansa oppii vaalikauden aikana kaipaamaan oikeudenmukaisempaa menoa, mutta neljässä vuodessa toteutuneilla rakenteellisilla muutoksilla oikeistohegemonia on ehtinyt vahvistua. Alasajetuista rakenteista on harvoin enää paluuta kohti kestävämpää ja sosialidemokraattisten arvojen mukaista yhteiskuntaa.
OLEMMEKO alkaneet itsereflektion puutteessa uskoa päivän politiikan tarinaa, jossa leikkausten kerrotaan olevan erillisiä, toisistaan irrallisia toimenpiteitä ilman ideologista päämäärää? Se ajaa meidät itse taistelemaan näennäisistä kompromisseista pragmatismin ja idealismin välimaastossa. Tuon taistelun häviäjiä olemme vain me itse, sillä samaan aikaan oikeisto ajaa meitä kohti laajaa järjestelmämuutosta.
Se kehitys purkaa hyvinvointiyhteiskunnan peruspilareita palanen kerrallaan ja rakentaa Suomesta yövartijavaltiota. Jos annamme nykykehityksen jatkua, huomaamme pian käyvämme “vakavaa keskustelua” esimerkiksi koulutuksen yksityistämisestä. Siksi SDP:ltä vaaditaan nyt uskottavaa peruslinjaa ja visiota siitä, millainen on meidän arvojemme mukainen, uuden ajan hyvinvointiyhteiskunta.
LUOTTAMUKSEN murentaminen yhteiskuntaa kohtaan on oikeiston ja populistien strategia. Kun hyvinvointivaltiota aiemmin kannattaneet ihmiset eivät enää usko, että yhteiskunta pystyy suojelemaan heitä, he alkavat etsiä itselleen muita ratkaisuja.
Se ajaa keskiluokan tekemään äänestys-, säästö- ja vakuutuspäätöksiä, jotka turvaavat edes heidän omia etujaan. Syksyllä SDP:n 125-vuotista taivalta juhlistaneessa seminaarissa lanseerattiin käsite uudesta luottamusyhteiskunnasta. Mutta riittääkö meille tässä ajassa kuitenkaan vain ilmiöihin takertuminen vai vaadimmeko itseltämme analyyttisempaa periaatekeskustelua? Myös meidän täytyy sanoa ääneen, että hyvinvointiyhteiskunta voi toimia vain jos niin nykyisillä kuin tulevilla veronmaksajilla on luottamusta järjestelmään.
HYVINVOINTIVALTIOMME yhteiskuntasopimus pitää neuvotella uudelleen, ennen kuin pelko Leviatanin kitaan katoavista oman työn hedelmistä valtaa ihmisten mielet.
Nuorille, tuolle uupuneelle sukupolvelle pitää luoda selkeä näkymä, millainen ponnistelu riittää vakituiseen työhön, perheestä ja perunamaasta puhumattakaan. Vaikeaankaan keskusteluun ei pitäisi olla tarttumatta, kun muistetaan, että vastapuoli on jo strategiansa valinnut.
On mahdotonta koettaa haikailla sen perään, miten ennen kaikki oli paremmin.
Sukupolveni äänenkäyttäjänä myös ymmärrän, ettemme voi vain vaatia päälle lisää, jos valtakuntaa ei muuten rakenteellisesti korjata sekä taloudessa priorisoida vastaamaan ajan aitoja haasteita. Myös SDP joutuu ottamaan sanavarastoonsa kliseitä, kuten jostain on luovuttava,
jotta jotain uutta voi saada tilalle.
PUOLUEEN PITÄÄ nyt osoittaa, että luottamusyhteiskunta ei ole vain kauniiksi maalattu visio, vaan konkreettisten toimenpiteiden lista, joiden varaan tulevaisuutta voidaan rakentaa. Ilmastonmuutoksen torjunta, digitaalinen kaksoissiirtymä ja koulutustason nosto ovat
projekteja, jotka vaativat pitkäjänteisyyttä ja investointeja.
SDP:n on osoitettava, että näillä investoinneilla on merkitystä – ja että puolue on valmis muuttamaan suuntaa, jos toimenpiteet eivät tuota toivottuja tuloksia. Kun puhutaan pragmatismista ja arvopohjaisesta politiikasta, on ymmärrettävä, että pragmatismi on väline, jolla arvot toteutetaan käytännössä. Niin sosiaaliturvasta, työmarkkinoiden tulevaisuudesta kuin hyvinvointiyhteiskunnan palveluista on uskallettava käydä keskustelua ennakoivasti.
Pelkällä toisten ajatusjohtajuuteen reagoimalla eivät heikommasta asemasta ponnistavat pääse ikinä tässä sopimuksessa saamapuolelle.
Uusi luottamusyhteiskunta on mahdollinen visio vain, jos puolue pystyy vastaamaan konkreettisesti ajan tarpeisiin. Arvot eivät yksin riitä, jos niille ei löydy käytännön vastinetta. Vaikka tulevien sukupolvien tarina realisoituu vasta 2100-luvulla, kirjoitetaan se kuitenkin tänään – niin hyvässä kuin pahassakin.
Emilia Kangaskolkka
