Loppuvuodesta 2015 Demarinuorten liittohallituksen jäsen Piia Noronen kirjoitti sosiaalisessa mediassa läsnäolemisesta itseäni mietityttävän tekstin. Elän itse jatkuvassa viharakkaus- suhteessa kyseistä keskusteluaihetta kohtaan, mutta nyt erään maisteriopintoihini liittyvän kurssin myötä olen joutunut pohtimaan verkkoympäristöjä toden teolla. Olen opetellut Twitterin käyttöä vastikään. Riemuitsen lähestyvästä 100 seuraajan määrästä. Educa- messuilla 2016 Timo Ilomäki twiittaa ettei koskaan ole nähnyt näin paljon twiittaavia opettajia. Educa- messuilla oli hyvin edustettuja ajatuksia verkko- oppimisen ja digitaalisten oppimismenetelmien yhdistämisestä perinteisiin keinoihin opetuksessa. Lukiolaisten liitto twiittaa: ”Näin se on: Tvt- taitojen opiskelu on jokaisen opiskelijan oikeus ja niiden opettaminen jokaisen opettajan velvollisuus.”
Nyt tullaan siihen kohtaan, missä omaan ammatilliseen omatuntooni kolahtaa: mitä tässä sitten oikeastaan pitäisi hallita? Toki osa kokee että suurin verkko-oppimisen aiheuttaman kuohunta on jo ohi ja aihe on sulautunut keskeiseksi osaksi tätä päivää. Mutta jossain vielä kytee pelko ja epävarmuus siitä, kuinka oma ammattitaito on murroksessa, kun sekä opetusmenetelmien ja myös toisinaan opetuksen sisällön on vastattava uuden ajan asettamiin haasteisiin.
Pedagoginen sisältö on se, mistä opettaja vastaa niin varhaiskasvatuksessa kuin koulumaailmassakin. Etenkin päivähoidossa mediakasvatuksen ja digimenetelmien sulautuessa perinteiseen, vastakkainasettelun kirjo näkyy äärettömän suurena. Halutaan toteuttaa perinteistä kasvatusta ja opetusta. Mutta riittääkö se, kun tulevaisuudessa uudelleen määritellään myös lapsen tai nuoren oppimisen taidot, oppimisesta tulee hektisempää ja nopeatempoisempaa, ja vaaditaan enemmän esimerkiksi itseohjautuvuutta digitalisoituvassa oppimisympäristössä? Ja kyllä opettajanakin on vain ollut pakko kohdata se, että omalta mukavuusalueelta on poistuttava ja omaa opettajuuttaan on yksilöllisesti kehitettävä, mikäli haluaa pysyä muutoksen kelkassa ja kutsua itseään päteväksi vielä kymmenenkin vuoden päästä.
En koe, että minun pitäisi hallita joka kanava ja foorumi täydellä teholla. Työhöni liittyvät mediakasvatuksen menetelmät ovat päiväkotimaailmassa vielä melko perinteiset: alle 3- vuotiailla ennemmin räppään ontuen untuvikoille Koiraräpin miljoona kertaa uudelleen ja uudelleen, kuin istahtaisin nenä kiinni iPadissa katselemassa Youtubesta, että mitenkäs se koira nyt sanookaan. Nuoria kohdatessani joudun ottamaan usein roolin, jossa minua opetetaan. Järjestötoiminnassa ja varsinkin kentällä nuorten parissa kohtaa välillä kommentteja sävyllä ” ai eksä snäppää?” En. Enkä myöskään tiedä mikä on periskooppi. Jokin sovellus kuulemma. Mutta en minä vaivaannu asiasta, vaan koen että verkkoympäristöjen haltuunotto ei voikaan tapahtua yksilönä opetellen vaan on kohdattava niitä haasteita yhteisönä ja niiden yhteisöjen parissa, jotka antavat vastavuoroisesti takaisin paljon informaatiota siitä, kuinka mikäkin ryhmä keskenään verkostoituu.
Jenni Pellinen
Tampereen demarinuorten puheenjohtaja
Länsi Suomen demarinuorten varapuheenjohtaja
Räppäävä tarhantäti
