Rosa Luxemburgin ajattelu voidaan ytimekkäästi kiteyttää seuraavasti: tasa-arvo ilman vapautta on sortoa, mutta vapaus ilman tasa-arvoa on riistoa. Vain solidaarisuus voi yhdistää tasa-arvon ja vapauden. Sen mystisempää selitystä tai määritelmää ei solidaarisuudelle tarvitse etsiä – kuten ei sosialidemokratiallekaan.
Muoto tasa-arvo ilman vapautta on sortoa viittaa poliittiseen järjestelmään yleensä. Se on käytännössä vaatimus mielipiteen vapaudesta ja yleisestä oikeudesta osallistua yhteiskunnallisiin tehtäviin ja niin edelleen. Muoto vapaus ilman tasa-arvo on riistoa viittaa taas taloudelliseen todellisuuteen, jota nykyisellään analysoidaan valitettavan vähän yhteiskunnallisen suhteen näkökulmasta saati sitten omalla kielellä. Kuitenkin sosialidemokraatit vannovat lähes jokaisessa kokouksessa ja tapahtumassa solidaarisuuden nimeen, mutta mikä siinä on, että esimerkiksi sanaa riisto ei tunnuta haluttavan lipsautettavan huulilta? Vastaus on yksinkertainen: se pakottaa avaamaan tämän jälkimmäisen muodon, jonka avaamista on väistelty enemmän tai vähemmän ”onnistuneesti” jo vuosikymmenet. Solidaarisuus on siis määritelmällisesti jäänyt kuolleeksi ajatukseksi, koska jälkimmäistä muotoa ei ole asetettu aikohin analyysin kohteeksi, mutta näin ei tietenkään asian tarvitse olla. Täytyy vain aloittaa toteuttamaan tätä ns. luxemburgilaista maksiimia ja muistaa, että toinen muoto ei oikene kohdilleen pelkillä sofistisilla tempuilla, joihin poliitikot usein niin kovasti ovat mieltyneet – se vaatii sitä kuuluisaa työtä.
Sosialidemokratia-sanan ensimmäinen osa on lääke riistoon ja jälkimmäinen lääke sortoon, poistamalla jomman kumman sanan liikkeestämme menetämme viimeistään solidaarisuuden, työväenliikkeen sielun. Historia on täynnä esimerkkejä työväenliikkeistä, jotka poistivat demokratian, mutta aivan yhtä kuolettavan iskun voi antaa ensimmäisen osan poistaminen, josta on ollut mitä vaarallisimpia viitteitä ja esimerkkejä aivan liian kauan ja tiheään.
Joonas Honkimaa
