Hyvinvointivaltion rahoituspulma on monisäikeinen kokonaisuus, jota ei ratkaista yksittäisin täsmätoimin. On kyettävä tekemään menoleikkauksia ja rakennepolitiikkaa, mutta rohjettava tarkastella myös verotusta. Tiedän, että aihe kirpaisee talousoikeistoa syvältä ja kovaa. Verokori on kuitenkin keskeinen keino hyvän elämän edellytysten rahoittamiseen, varallisuuserojen tasaamiseen sekä kuluttajien ja yritysten käytöksen ohjaamiseen. Olisi absurdia väittää toisin ja sulkea silmät koko asialta.
Ei liene liioiteltua sanoa, että verojärjestelmän kulmakivet eivät enää ole samat, joiden varaan hyvinvointivaltio rakennettiin. Rahavirrat ylittävät kansalliset rajat, harmaa talous rehottaa ja väestörakenne muuttaa veronmaksajien määrää. Kun palveluita rahoittaa tulevaisuudessa yhä pienempi joukko, herää kysymys siitä, kuka maksaa ja miksi?
Vaikka verojärjestelmä kaipaa uudistamista, ovat keskeiset periaatteet säilyneet muuttumattomina. Kun yhteiskunta toimii ihanteellisen vastavuoroisesti, jokaisella on paitsi oikeus saada tarvitsemiaan palveluja, myös velvollisuus osallistua niiden ylläpitämiseen resurssiensa mukaan. Veroja on siis kannettava maksykyvyn – ei -halun mukaan.
Tiiviin veropohjan puolustaminen ei ole vain proosaa. Siitä hyötyvät kaikki, sillä aukoton järjestelmä mahdollistaa matalammat verokannat ja edistää niin yritystoimintaa, työllisyyttä kuin hyvinvointia. Merkittäviä veromenetyksiä aiheuttavat erityisesti harmaa talous ja talousrikollisuus, joiden vääristävät vaikutukset yltävät sekä markkinoiden toimintaan että yrittäjyyden kannustimiin. Vuosien puheiden jälkeen tunnelin päässä näkyy vihdoin valoa, sillä valtio on työministeri Haataisen johdolla puuttumassa muun muassa työvoiman hyväksikäyttöön ja edistää reilumpia julkisia hankintoja.
Harmaan talouden ohella huomioni kiinnittyy verorasituksen oikeudenmukaiseen kohdentumiseen. Suomen kansainvälisesti poikkeuksellinen verojärjestelmä on edullinen ennen kaikkea rikkaille omistajille. Olemme vaatineet jo pidempään esimerkiksi muutoksia listaamattomien yhtiöiden osinkoverohelpotuksiin, sillä ne kannustavat verosuunnitteluun ja vääristävät investointi- ja rahoituspäätöksiä. Nykyisellään jopa kolme neljäsosaa näistä osingoista kohdistuu Suomen suurituloisimmalle neljälle prosentille. Suuryrityksiä suosivien veroetujen sijaan sosialidemokraattisen politiikan on kohdennettava toimia pienyrittäjien sosiaalisen turvallisuuden kohentamiseen.
Vaikka tehokkuus ja oikeudenmukaisuus ovat verojärjestelmän peruspilareita, lienee aiheellista myös pohtia, riittävätkö ne enää yksin kestävyyden mittareiksi. Jos tulevaisuutta ei rakenneta luonnon monimuotoisuudesta, hiilineutraaliudesta ja luonnonvarojen kestävästä käytöstä huolehtien, ei sitä ehkä kannata rakentaa lainkaan.
Lopun viimein voikin olla niin, että verotuksen suurin muutospaine liittyy ilmastokriisiin ja siihen, kuinka ekologisen kestävyyden elementit integroidaan osaksi verojärjestelmää. Vaikka maailma muuttuu hitaasti, on ilmassa merkkejä uudesta, kestävämmästä ajattelusta. Irti turpeesta -kansalaisaloitteen eteneminen eduskuntaan on tästä hieno, tulevaisuususkoa luova esimerkki. Siitä on jokaisen syytä ottaa mallia.
Lisätiedot
Pinja Perholehto
Demarinuorten puheenjohtaja
pinja.perholehto@demarinuoret.fi
p. 040 0596 521
