Milloin viimeksi kävin ruokakaupassa kokonaan ilman meikkiä? Ehkä ollessani alakoulun viimeisillä luokilla. Viimeisen vuosikymmenen olen pakkeloinut naamani aina kotoa poistuessani. Ja itse asiassa myös usein niinäkin päivinä, joina ohjelmaan ei ole kuulunut muuta kuin hengailua yksin omassa kodissa.
Toisinaan somekuplaani tunkeutuu jostakin life style -blogista alkunsa saanut viraali-ilmiö #naked-bare-beauty-no-makeup-real-me, joka kehottaa minua antamaan huutia ulkonäköpaineilleni julkaisemalla milloin minkäkinlainen ”aito ja luonnollinen” kuva itsestäni. Näiden haasteiden tarkoituksena varmaankin on voimaannuttaa, mutta minussa ne aiheuttavat aivan päinvastaisia tuntemuksia. Niin kuin pitäisi kokea kaksinkertaista alemmuudentunnetta: ensin siitä, että olen epäaito, ja sitten siitä, että en ole valmis käymään meikinpoistoaineella taisteluun ulkonäköpaineita vastaan ja esittelemään harmaata naamaani todisteena sisäisen kauneuteni ylivertaisuudesta.
Ulkonäöstä kirjoittaminen tuntuu vaikealta, sillä en haluaisi yksinkertaistaa ja lopuksi todeta jotakin kädenlämpöistä siitä, miten olisi hienoa elää maailmassa, jossa kukaan ei koskaan ota stressiä ulkonäöstään. Ehkä joskus tulevaisuudessa olemassaolo irtoaakin materiaalisesta perustastaan, mutta toistaiseksi olemme täällä kehoina, joihin eletty elämä jättää jälkensä ja joita voimme itse muokata ilmentääksemme yksilöllisyyttämme.
Vapaus on tärkeä sosialidemokraattinen arvo. Yhtäältä se tarkoittaa vapauttaa mielivaltaisista ulkoisista pakoista ja turvaa omalle hengelle ja omaisuudelle, mutta vapauden toinen puoli on mahdollistaa yksilöllisyys ja elämän merkitykselliseksi tekevä itsensä toteuttaminen. Individualismin ei pitäisi olla sosialidemokraateille kirosana, vaan pikemminkin meidän pitäisi juhlia sen voittokulkua suurena saavutuksenamme.
Iän myötä olen alkanut katsoa oikeudekseni todeta ”luonnollisuus on yliarvostettua” aina, kun joku ottaa puheeksi meikkaamiseni. En aio alistua siihen, että joku vie minulta keinon lisätä itsevarmuutta ja hyvää oloa. Kansainvälisissä nuorten demarien yhteenliittymissäkin on joskus pyöritelty kysymystä siitä, saako feministi käyttää huulipunaa. Minun feminismini lähtee siitä, että huulipunaa saa käyttää jokainen, jolle huulipunan käyttämisestä tulee hyvä mieli.
Pyrin tässä argumentoimaan vapauden puolesta. Samaan aikaan valehtelisin, jos väittäisin, että en olisi alun perin alkanut meikkaamaan epävarmuuttani. Tiedän, että ulkonäköön kohdistuvat odotukset voivat pahimmillaan vääristää ihmisen ajattelua niin, että tämä alkaa toimia itseään vastaan. Ei se ole mitään vapautta, se on pakkoa. Koko ulkonäköpaineita koskeva keskustelu on vapauden ja pakon suhteen nelikulmaisen kolmion veroinen paradoksi.
Mistä ulkonäköpaineet tulevat? Kysyin Googlelta ja päädyin hyvin nopeasti keskustelupalstoille, joilla riideltiin lähinnä siitä, syyllistävätkö naiset ulkonäköpaineistaan miehiä. Tämä väittely tietysti kilpistyi nopeasti sukupuolten väliseksi, ontuvilla stereotypioilla ja alatyylisillä loukkauksilla ryyditetyksi kinasteluksi.
Ulkonäköpaineita sivuavat kyselytutkimukset ovat osoittaneet, että ulkoiseen olemukseen liittyvä ahdistus ei ole vain tyttöjen ja naisten vitsaus. Vaikka poikien ja miesten tyytymättömyys omaan kehoon ja siitä seuraava oireilu, kuten syömishäiriöt, ovatkin saaneet tilaa julkisuudesta vasta viime aikoina, ne tuskin ovat mikään uusi ilmiö. Kenties ”yhden ja oikean” maskuliinisuuden normi on aikaisemmin ollut niin vahva, että sen kanssa kipuilevat miehet ovat mieluummin piilottaneet itsensä kuin ottaneet ristikseen poikkeavuuden leiman.
Jos pitäisi mainita yksi ulkonäkötietoisuutta voimistava tekijä, joka erottaa meidän aikamme menneestä, niin hyvä vastaus varmaankin olisi visuaaliseen ilmaisuuden perustuva sosiaalinen media. Kolme−neljä sukupolvea sitten peilikin oli tavalliselle kansalle ylellisyyshyödyke, mutta tätä nykyä on varsin normaalia elää oman kuvajaisensa ympäröimänä. Eikä kuvajaista vain passiivisesti katsota, vaan sitä asetellaan ja filtteröidään vastaamaan omaa kauneuskäsitystä.
Itsensä näkeminen tekee ikävän tietoiseksi vanhenemisesta ja elämän rajallisuudesta. Ei voi olla sattumaa, että nuorekkuus ja sitä ilmentävät piirteet, kuten laihuus ja karvattomuus, ovat ulkonäköpaineissa toistuvia motiiveja. Nuoruuden ohella terveys on toinen avainsana. Terveyden vaalimista tuskin kukaan pitää haitallisena, mutta esimerkiksi bikini fitnessin äärimmilleen venytetty terveyskäsitys on tiukkuudessaan aivan eri planeetalta kuin THL:n viitteelliset ruokapyramidit ja liikuntasuositukset.
Monesti ulkonäköpaineista syytetään viihdeteollisuutta. Kritiikki ei liene täysin aiheetonta, sillä ovathan muodit kautta aikojen valuneet alaspäin sosiaalisissa hierarkioissa, ja tällä hetkellä niiden hierarkioiden huipulla istuvat kimkardashianit, jotka tavoittavat yleisönsä sosiaalisen median kautta. Toisaalta tälle ajalle tuntuu olevan ominaista sekin, että mikään kaupallinen koneisto ei enää pysty sanelemaan massoille, mitä näiden tulisi seurata. Ei myöskään ole enää mieltä puhua yhdestä yhtenäisestä nuorisokulttuurista, vaan kulttuureja on monia ja niitä syntyy jatkuvasti myös toistensa vastavoimiksi.
Toinen ulkonäköpaineiden paradoksi onkin ehkä siinä, että ulkonäköpaineista puhuu entistä useampi, vaikka muodin ja kauneuskäsitysten kirjotkin ovat kasvaneet. Synkkyyteen vaipumisen sijaan tämän voisi tulkita kertovan ennennäkemättömästä tasa-arvoistumisesta. Ensinäkin, monet perinteiset valta-asemat osoittavat merkkejä rapautumisesta ja myös yksilöillä on entistä enemmän vaihtoehtoja valittavanaan – ja kaikkien on valittava. En väitä etteivätkö sosioekonomiset tekijät yhä olisi tärkein yhteiskuntia järjestävä periaate, mutta pieninä murusina valtaa on rapissut myös meille tavallisille ihmisille. Kuluttajina ja valtavien tietoverkostojen jäseninä meilläkin on mahdollisuuksia löytää kaltaisiamme, tehdä yhteistyötä ja toisinaan jopa uhmata auktoriteetteja.
Toiseksi, moniarvoisuudesta on tullut niin yleisesti hyväksytty normi, että emme enää pidä yksinomaan hyvänä ihmisten tunkemista väkivalloin tiettyihin muotteihin. Olemme herkistyneet huomaamaan, että kalvavat riittämättömyyden tunteet voivat tehdä yhtä pahaa jälkeä kuin fyysiset sairaudet, ja siksi ne on syytä ottaa vakavasti.
Ulkonäköpaineista ei voi kokonaan päästä eroon. Ehkä itsensä kyseenalaistaminen on jopa osa täysin normaalia ihmiseksi kasvamista, oman uniikkiuden löytäminen edellyttää muihin vertaamista ja saatavilla olevien mallien kokeilemista. Epävarmuuden siemenet kylvetään lapsuudessa ja nuoruudessa, mutta lapsia ja nuoria ei silti voi painaa pumpuliin ja suojella loputtomasti maailmalta. Tärkeiksi muodostuvatkin ne välineet, joita lapselle ja nuorelle voidaan antaa.
Opetussuunnitelmat vaativat jo nykyisellään mediakasvatuksen sisältöjen ymppäämistä kaikkiin oppiaineisiin, mutta tällä saralla tuskin tekeminen loppuu. Teknologisen kehityksen ja nuorten mediaympäristön muutosten pulssilla pysyminen vaatii paljon niin opettajilta kuin myös vanhemmilta. Sosialidemokraattisen työkalupakin vakiovarusteet laadukas varhaiskasvatus ja koko ikäluokalle yhteinen peruskoulu ovat yhä timanttia, kun halutaan tasata taustasta johtuvaa epätasa-arvoisuutta ja luoda sosiaalista läheisyyttä. Näistä järjestelmistä meidän on syytä pitää kiinni kynsin ja hampain, mutta niiden sisällä ei olisi lainkaan pahitteeksi miettiä, miten yksilöllisen ainutlaatuisuuden kokemusta ja itsevarmuutta voitaisiin vahvistaa – mieluummin itsensä kanssa kilvoittelun kuin keskinäisen kilpailun mekanismien kautta.
En ole mikään kirjoittamaan moralisoivaan sävyyn ulkonäköpaineista tai vaatimaan muita luopumaan tavoista lievittää niiden synnyttämää ahdistusta. Mutta voin silti vinkata, että analysoiminen, kokemusten jakaminen ja ystävälliset sanat voivat helpottaa. Aion meikata huomennakin tuntematta siitä syyllisyyttä, mutta ehkä jokin päivä tulee sekin hetki, että ehostaminen ei enää tunnu vaivan arvoiselta.
Essi Virtanen
liittohallituksen varajäsen
