Kun Jari Aarnio tuomittiin 10 vuodeksi vankeuteen huumerikoksista joulukuussa, oikeusjutun suurinta voittajaa ei tiedotusvälineissä juuri mainittu: syytettyjä ja rikoksen uhreja avustaneille lakimiehille maksettiin oikeudenkäyntikuluja yli kaksi miljoonaa euroa.
Poikkeuksellisessa oikeusjutussa on toki poikkeukselliset oikeudenkäyntikulut, mutta tutkimustiedon mukaan oikeudenkäyntikulut ovat kasvaneet muutoinkin: vuosina 1995-2004 keskimääräiset riita-asioissa tuomitut oikeudenkäyntikulut kaksinkertaistuivat. Oikeudenkäyntikulujen kasvamista selittää osaltaan muuttunut oikeudenkäyntilainsäädäntö; nykyään käräjäoikeuksissa suositaan suullisia käsittelyitä, joihin lakimiesten tulee valmistautua ja joihin kuluu työaikaa. Tässä tekstissä keskityn riita-asioiden oikeudenkäyntikuluihin.
Oikeudenkäynnin kuuluukin maksaa. Työtään tekevä lakimies on palkkansa ansainnut eikä korkeasti koulutettua ammattilaista erityisen halvalla saa palvelukseensa millään alalla. Oikeudenkäyntien hintoja ei tehokkaasti voi painaa alas hinnoittelua sääntelemällä tai lakimiesten määrää lisäämällä. Lisäksi oikeudenkäyntien hinnalla hillitään käräjöintihalukkuutta: ei ole kenenkään (varsinkaan veronmaksajan) etu, että aidanseipäistä tai kynänpätkistä riidellään oikeussaleissa. Oikeusapujärjestelmän ja tuomioistuinten valtiorahoitteisuuden vuoksi kun valtaosan oikeudenkäynnin kuluista kattaa lopulta yhteiskunta.
Suuri ongelma oikeudenkäyntikuluissa on se, että usein hävinnyt osapuoli joutuu maksamaan myös vastapuolensa oikeudenkäyntikulut. Taustalla on ajatus siitä, että oikeassa olleelle osapuolelle ei tule koitua oikeudenkäynnistä kustannuksia. Yleensä oikeudenkäynnistä on kuitenkin vaikea osoittaa yksiselitteistä voittajaa. Riitaan tarvitaan kaksi ja varsin tavanomaista on sekin, että oikeudenkäynnin lopputulos muuttuu ylemmässä tuomioistuimessa. Erityisesti silloin, kun riidassa on lopulta kysymys lähinnä oikeustieteellisestä pohdinnasta eri pykälien tulkinnasta, on vaikea nähdä, kuka oikeusjutun osapuolista oli “oikeassa”.
Erityisen ongelmallisiksi oikeudenkäyntikulut muodostuvat silloin, kun jutun osapuolet eivät ole tasavertaisia. Jos toinen osapuoli on monikansallinen yritys, satojen ihmisten työnantaja, kunta tai muu julkisyhteisö, jolla on rahaa pistettäväksi monivuotisiin oikeudenkäynteihin, voi kynnys lähteä vaatimaan laillisia oikeuksiaan muodostua liian korkeaksi. Ilmiön voi havaita hyvin esimerkiksi kuluttajansuoja-asioissa tai työsuhderiidoissa.
Mikä sitten ratkaisuksi? Ratkaisun osat ovat jo olemassa, mutta niitä pitäisi uskaltaa käyttää enemmän. Ensinnäkin, tuomioistuimia tulisi ohjata lainsäädännöllä jättämään oikeudenkäyntikulut nykyistä useammin osapuolten itsensä vastattavaksi. Erityisen perusteltua tämä on silloin, kun riidassa on kysymys lähinnä juridisista seikoista. Näin käräjöintikynnys ei nousisi liian ylös. Niille, joilla ei ole varaa maksaa omia oikeudenkäyntikulujaan, voidaan nykyiseen tapaan antaa oikeusapua.
Toiseksi, oikeudenkäyntien rinnalle tulee luoda ja kehittää vaihtoehtoisia riidanratkaisumenetelmiä. Hyvä esimerkki toimivasta halvasta riidanratkaisumenetelmästä on kuluttajariitalautakunta, jossa käsittely on halpaa ja nopeaa.
Kolmanneksi, ryhmäkannelakia tulee päivittää. Nykyään kuluttaja-asiamiehellä on mahdollisuus nostaa yritystä vastaan ryhmäkanne, jossa useat samankaltaisia haittoja kokeneet voivat vaatia yhdessä korvausta virheellisen tuotteen myyneeltä yritykseltä. Tänä vuonna kymmenen vuotta täyttävän ryhmäkannelain aikana yhtään kannetta ei ole nostettu. Ryhmäkanteen käyttömahdollisuuksia tuleekin parantaa antamalla muillekin oikeus nostaa ryhmäkanne. Esimerkiksi kuluttajajärjestöille ja ammattiliitoille voisi hyvin antaa oikeuden nostaa ryhmäkanne oman toimialansa asioissa.
Wiking Vuori
Kirjoittaja on Demarinuorten liittohallituksen jäsen
