Luopuessaan puoluesihteerin tehtävästä ensimmäisen kaksivuotiskautensa jälkeen Mikael Jungner puhui SDP:n puoluekokoukselle muutosvastarinnasta, jota oli tehtävässään rohkeita uudistuksia tavoitelleena puoluesihteerinä kohdannut. Puhe ei ollut ihmisiä syyttävä, vaan hauska, analyyttinen ja ymmärtävä. Hän lopetti YLE:n Alivaltiosihteerin huumoripätkään, jossa muutosvastarinta kuvattiin laajalle levinneeksi lajiksi organisaatioissa eri puolilla Suomea.
Muutosvastarinta elää ja voi hyvin. Järjestötoiminnassa voidaan usein puhua muutosvastarinnan yhteydessä myös sukupolvien välisistä kuiluista. Mikael Jungner sai aikanaan suurta kritiikkiä lakkauttaessaan alueelliset puoluelehdet ja liikuttaessaan puoluetta kohti sosiaalista mediaa. Muutos oli välttämätön, ja sekin taidettiin lopulta ymmärtää, mutta Jungnerille se maksoi puoluesihteerin paikkansa.
Sosialidemokraattisessa liikkeessä tuskaillaan usein uusien ja nuorten ihmisten matalaa kiinnostusta puoluetoimintaamme kohtaan. Syitä tähän löydetään helposti muista, kuin itsestämme: media, koulutusjärjestelmä, vapaa-ajan puute tai ihmiset itse eivät tajua, miten tärkeää on toimia poliittisessa puolueessa. Emme voi kuitenkaan syyttää ongelmista ketään muita kuin itseämme.
Poliittisen aktiivisuuden kultavuosina pidettyjä 60- ja 70-lukuja muistellaan meilläkin usein. Puheissa haikaillaan työväentalojen, -laulujen, -orkestereiden, -teattereiden, -lehdistön, lippujen ja marssien perään ikään kuin niiden uudelleen herättämisellä päästäisiin uuteen nousuun ja ihmiset kiinnostuisivat puolueesta. Uudistuminen ei kuitenkaan tarkoita paluuta vanhaan vaan ilmiöt tulee päivittää nykyaikaan.
Työväenkulttuuri voidaan päivittää nykyaikaan. Se ei tarkoita todennäköisesti paluuta työväentaloille vaan toimimista siellä, missä ihmiset ovat. Kansanliikkeeksi haluavan puolueen tulee ymmärtää, mihin tiedostava ja aktiivinen nuoriso on valmis käyttämään vapaa-aikaansa ja muotouduttava sen mukaan. Tämä vaatii entistä ketterämpää puoluekoneistoa, vähemmän kokouksia ja byrokratiaa sekä enemmän keskustelua ja kulttuuria ihmisille tärkeistä aiheista. Eniten tarvitaan kuitenkin rohkeutta luopua. Välillä tulee luopua henkilökohtaisesta vallasta tai vanhentuneista toimintatavoista. Niin saadaan tilaa uuden luomiselle. Vuosikymmeniä jatkuvat luottamustehtävät eivät ole kenenkään etu.
Yksi mahdollisuus liikkeen kasvojen kohotukseen oli menneenä viikonloppuna Demarinaisisten liittokokouksella, jolle ehdotettiin nimen muuttamista ajanmukaisesti Sosialidemokraattisiksi feministeiksi. Muutosvastarinta ja omien muistojen vaaliminen voittivat tälläkin kertaa raikkaan tuulahduksen ja naisliitto jatkaa sukupuolittunutta lähestymistään tasa-arvotyöhön. Aloitteen tekijät onnistuivat kuitenkin käynnistämään keskustelun sekä avaamaan uran sukupuolineutraalille tasa-arvosuuntautuneelle toiminnalle. Muutokset seuraavat perässä, kunhan muutosvastarinta on harventunut riittävästi keskustelun tai ajan kulumisen myötä.
Sosialidemokraattinen puoluetoiminta voi muuttua tai kuihtua lopullisesti kasaan. Toistaiseksi muutoksen avaimet on meillä itsellämme. Perinteet ovat kauniita ja niitä tulee kunnioittaa, mutta ne eivät saa estää uudistumista. Yksikään uusi ihminen ei halua liittyä riitelevään perinneseuraan, mutta aktiiviseen ja avoimesti keskustelevaan poliittiseen liikkeeseen voisi olla jopa tunkua.
