Viime viikkoina lehtien palstoja on täyttänyt yhteiskuntasopimus. Tai oikeastaan soutaminen ja huopaaminen siihen pyrkiessä. Työelämän murros ei ole mielikuvitusta ja siitä pitääkin puhua, mutta kokonaisuuden sijaan keskustelussa on jumiuduttu muutamaan yksityiskohtaan.
Työpaikkojen väheneminen automatisaation myötä on jälleen noussut esiin. Jopa joka kolmannen työpaikan povataan katoavan tulevina vuosikymmeninä automatisaatiokehityksen myötä. Vaikka työpaikkoja sen myötä varmasti katoaakin, syntyy samalla myös uusia. Australian tiedeviraston CSIRO:n helmikuussa julkaisemasta raportista selviää, että tulevaisuudessa matalan osaamistason tehtävät katoavat tai siirtyvät ulkomaille, jolloin tulevaisuuden ammatteihin vaaditaan yhä korkeampaa koulutustasoa. Puhuttaessa tulevaisuuden työelämästä on siihen liitettävä myös keskustelu koulutuksesta. Tehtävien monimutkaistumisen myötä vaaditaan korkeampaa taitotasoa ja on aivan oikein että opiskelijat ja opiskelijaliike ovat olleet varpaillaan ja vastustaneet koulutukseen ja opintotukeen kohdistuvia leikkauksia. Eriarvoistumiskehityksen räjähtämisen estämiseksi onkin entistä tärkeämpää, että kaikilla on mahdollisuus omasta tai perheen tulotasosta huolimatta opiskella itselleen tulevaisuuden ammatti.
Olemme pisteessä jossa tehdään ratkaisuja siitä, hyödyttääkö automatisaatio tasapuolisesti kaikkia vai lisääkö se vain pienen porukan osinkoja tulevaisuudessa. Sen sijaan, että keskustellaan 45 tunnin työviikoista, pitäisi keskustella työajan asteittaisesta lyhentämisestä. Vaikka automatisaation myötä työaika lyhenisi, se ei vaikuttaisi tehokkuuteen alentavasti. Nyt on aika tehdä arvovalinta siinä, haluammeko automatisaation lisäävän kaikkien hyvinvointia vai ainoastaan osakkeenomistajien. Haluammeko edelleen rakentaa yhteiskuntaa, jossa jokaisella on taustastaan huolimatta mahdollisuus työhön ja sitä kautta ihmisarvoiseen elämään.
Sara Etola
Demarinuorten liittohallituksen jäsen
