Kuuntelin pitkästä aikaa Ultra Brata, joka oli jo ala-asteikäisenä minulle erittäin tärkeä bändi. Olen onnellinen, että rankan koulukiusaamisen keskellä jaksoin useimmiten pitää pääni ja kaikesta pilkasta huolimatta kuunnella juuri sitä musiikkia, joka minulle merkitsi paljon. Uskoisin, että elämäni aikana olen saanut Koskinen & co. musiikista enemmän irti kuin kanssaluokkalaiset Bäkkäreistä ja muista.

Luin jokunen päivä sitten Ylioppilaslehdestä jutun äidistä, joka oli päättänyt puuttua omin neuvoin lapsensa kiusaamiseen. Äidin tavassa ei mielestäni ollut mitään vikaa. Paitsi se, että vanhempien vastuulla ei ole marssia kouluun näyttämään millainen on lihapulla ja kuinka se eroaa lapsestani.

Kävin ala-asteeni 90-luvulla. Kiusaamisen aiheita riitti vaikka kuinka, suurin osa niistä oli täysin irrationaalisia. Koulukiusaamiseen on kuulemma havahduttu juurikin 90-luvulla. Surullisen monta askelta takapakkia on ehditty 20 vuodessa ottaa.

Koulukiusaaminen on yhteiskunnallinen ongelma, johon ei todellisuudessa voida lainsäädännöllä juurikaan puuttua. Aikuisia mahdolliset sanktiot saattavat pelottaa ja työkaveri jäädä rauhaan. Lapset kuitenkin vasta kehittävät ymmärrystään oikeasta ja väärästä, peilaavat omia tekojaan vanhempien ja muiden aikuisten kautta. Lakiin voimme säätää mitä vain, mutta sillä ei ole merkitystä ilman, että meillä kaikilla on oikea halu opettaa lapsillemme oikeudenmukaisuutta. Mielestäni koko kylä, koko yhteisö, kasvattaa lapsia. Kuinka voimme odottaa lapsien kasvavan sopuisiksi, jos ympärillä vallitsevat maailma saa viihteensä muiden nöyryyttämisestä? Kuinka lapset voivat arvostaa toisiaan ja puhua toisilleen inhimilliseen sävyyn, kun ympärillä aikuiset puhuvat toisistaan ala-arvoisin sanankääntein?

Siirrämme asenteemme tuleville sukupolville, halusimme sitä tai emme. Kiusaaminen ei tule muuttumaan niin kauan, kuin aikuiset eivät itse opi ymmärtämään, miksi oikeudenmukaisuus, muiden arvostaminen ja tasa-arvo ovat oikeasti tärkeitä arvoja eikä vain sanahelinää.

Oma kiusaamiseni on takanapäin. Se jätti minuun jälkensä, sekä hyvässä että pahassa. Vaikka kiusaaminen tietyllä tapaa kasvattaa ihmistä, se myös syö suuren osan itseluottamuksesta ja halusta elää. Toivon koko sydämestäni, että me aikuiset ymmärrämme, ettei kiusaaminen lopu osoittamalla muiden mukuloita ja päättäjiä syyttävällä sormella. Vanhemmat, puhukaa lastenne kanssa. Ottakaa selvää millaisia heidän koulupäivänsä on. Tutustukaa lastenne koulukavereihin. Aikuiset, näyttäkää mallia omalla käytöksellänne. Ymmärtäkää, että lapsissa heijastuu meidän arvomaailmamme. Kiusattujen vanhemmille toivon jaksamista seistä lapsen rinnalla. Lapsettomanakaan en voi kuvitella pahempaa kärsimystä, kuin katsoa oman lapsen voivan huonosti.