Koronakevään aikana kunnianhimoni kohdistui siihen, että saisin katsottua mahdollisimman paljon sarjoja mahdollisimman hylkeenomaisessa asennossa. Yhden illan silmänrasitteeksi valikoitui Ylen Logged in, joka kertoo vaikeasti syrjäytyneistä nuorista miehistä eli toisin sanoen juuri siitä porukasta, jota koko Suomen puoluekenttä aina vasemmalta oikealle yrittää auttaa.
Vaikka sarjan nuorten tilanteet poikkesivat aika tavalla toisistaan, heidän taustansa noudattivat lähes aina samaa kaavaa: lapsuutta varjostanut vuosia jatkunut kouluväkivalta, mielenterveysongelmat ja hankalat perhesuhteet. Moni pakeni pahaa oloaan ja toivottomalta tuntuvaa tilannettaan joko paneutumalla verkkomoninpeleihin tai käyttämällä niin laillisia kuin laittomiakin päihteitä. Näiden viiden nuoren tarinat ovat tältä osin osa isompaa yhteiskunnallista kehityskulkua: suomalaiset nuoret käyttävät aiempaa enemmän laittomia huumausaineita. Erityisen paljon tilaa yhteiskunnallisessa keskustelussa on saanut näistä yleisin eli kannabis.
THL:n mukaan vuosina 1985-1994 syntyneistä lähes 40% olisi käyttänyt kannabista vähintään kerran. Trendi on vuosikymmenestä toiseen ollut nouseva eli kannabiksen kuuluisikin tältä pohjalta puhututtaa. Päihdepoliittiset kysymykset herättävät ihmisissä ymmärrettävistä syistä usein vahvoja tunteita, kipeitä muistoja mutta myös pelkoa väärinymmärretyksi tulemisesta. Kuvaavaa on se, että kirjoittaessani tätä merkki merkiltä takaraivossani kummittelee yhä enemmän, miten esimerkiksi tuleva työnantajani mahdollisesti suhtautuu nuoruusiän politikointiini tämän tekstin perusteella.
”Olen jo pidempään pohtinut, palveleeko kannabiksen käytön ympärille rakennettu rikosoikeudellinen raami aidosti sitä, että ihmiset saisivat apua ongelmiinsa.”
Yleensä tässä kohtaa kannabiksen dekriminalisaatiota puoltavassa tekstissä otetaan esille Portugalin onnistunut sosiaalinen huumausainepolitiikka ja porttiteorian tieteellinen löperiys. Tätäkin tärkeämpää on todeta, kuinka yhteiskunnallisessa suhtautumisessamme kannabikseen tulemme samalla asemoineeksi itsemme yhteiskuntana jossain suhteessa myös sen käyttäjiin. Olen jo pidempään pohtinut, palveleeko kannabiksen käytön ympärille rakennettu rikosoikeudellinen raami aidosti sitä, että ihmiset saisivat apua ongelmiinsa. Demarinuoret on tässä asiassa kuitenkin päättänyt asettua tukemaan näkemystä, jonka mukaan kannabikseen tulisi käyttäjän näkökulmasta suhtautua lähtökohtaisesti sosiaalipoliittisena ongelmana, jota pyrittäisiin ratkomaan myös sosiaalipolitiikan keinoin. Ajamme toisin sanoen sitä, ettei ihmistä enää rangaistaisi käytöstä ja pienen määrän hallussapidosta tai kasvatuksesta omaan käyttöön.
”En yritä vähätellä kannabiksen negatiivisia terveysvaikutuksia tai sen liitännäisyyttä sosiaalisiin ongelmiin ja tiedostan, ettei päihdepolitiikasta keskusteltaessa puhuta yksinkertaisista syy-seuraussuhteista. On kuitenkin selvää, että jokin seula vuotaa todella pahasti tämänhetkisen kannabispolitiikan suhteen.”
Ratkaisuna dekriminalisointi kuulostaa ensi kuulemalla hieman nurinkuriselta; tavoitteenahan on nimenomaan vähentää kannabiksen aiheuttamia haittoja. En yritä vähätellä kannabiksen negatiivisia terveysvaikutuksia tai sen liitännäisyyttä sosiaalisiin ongelmiin ja tiedostan, ettei päihdepolitiikasta keskusteltaessa puhuta yksinkertaisista syy-seuraussuhteista. On kuitenkin selvää, että jokin seula vuotaa todella pahasti tämänhetkisen kannabispolitiikan suhteen. 90-luvulla kannabiksen käytössä tapahtui huomattava nytkähdys ylöspäin, minkä jälkeen käyttö on kasvanut tasaista tahtia tähän päivään asti. Meillä voi hyvinkin olla tulevaisuudessa ikäluokkia, joista puolet on käyttänyt joskus kannabista. Kannabiksen yleistyneen käytön takia asia ei mielestäni enää pelkisty yksinkertaiseksi kysymykseksi huumemyönteisyydestä tai –vastaisuudesta vaan inhimillisyydestä.
Näen dekriminalisaation osaltaan myös ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä. On varsin yleistä, että ihmiset valehtelevat viranomaisille omasta kannabiksen käytöstään lisäseuraamusten pelossa, jolloin ongelmiin ei päästä puuttumaan ajoissa. Nuorten kohdalla tämä on erityisen kriittistä, sillä moni käyttää kannabista esimerkiksi ahdistuksen lievittämiseen, mikä heijastuu myös mielenterveyspuolelle. Ongelma on siis korostuneen sukupolvipoliittinen.
Yhteiskunnallinen suhtautumisemme kannabikseen on paitsi stigmatisoiva myös sosiaalisesti syrjäyttävä. Yleisin rangaistus kannabiksen käyttörikoksesta on harmittomalta kuulostava sakko, josta kuitenkin jää yleensä 5-10 vuoden merkintä poliisiasiain tietojärjestelmään. Merkintä voi tulla esiin esimerkiksi työnantajan tai oppilaitoksen tehdessä turvallisuusselvitystä tai ajokorttia hakiessa. Minimaalisesta määrästä on mahdollista selvitä myös puhuttelulla, mutta käytännössä on havaittu jonkin verran alueellista epätasa-arvoa: Helsingissä puhuttelu on yleisempi toimenpide kuin vaikkapa Pohjanmaalla. Myös ehdollinen tai ehdoton vankeus on mahdollinen rangaistus käyttörikoksesta, mikä saattaa kääntää kenen tahansa ihmisen suunnitelmat päälaelleen useaksi kymmeneksi vuodeksi. Dekriminalisoinnilla voitaisiin ennen kaikkea vaikuttaa tämänkaltaisiin nykyisen lainsäädännön luomiin sosiaalisiin sudenkuoppiin.
Aloite on jo nyt herättänyt paljon toivomaani keskustelua, mikä on avartanut myös omaa käsitystäni aiheesta. Olen ymmärtänyt kannabiksen dekriminalisoinnin olevan vain yksi pala sitä kokonaisen piirakan kokoista keskustelua, joka päihdepolitiikasta tulisi käydä puolueen tasolla. Sosiaalipoliittisesti päihteiden käyttöön liittyviä ongelmia ei pääse pakoon, eikä pääministeripuolue voi käpertyä niiden edessä henkisesti elmukelmuun. Tuen itse Helsingin piirin muutosesitystä, joka velvoittaa SDP:n aloittamaan päihdepoliittisen ohjelmatyön. Mielestäni SDP:n paikan tulisi aina löytyä sen pienemmän eli tässä tapauksessa käyttäjän puolelta, minkä toivoisin olevan puolueen mahdollisen poliittisen valmistelun tärkein lähtökohta.
Sini Saarni
Demarinuorten päihdepoliittisen työryhmän puheenjohtaja
Lue koko puoluekokousaloite täältä. Voit tutustua kaikkiin aloitteisiin täältä.
